Kokonaisuuksien katoamista ihmettelevä lainaus on työhyvinvointia käsittelevästä tutkimuksesta "Hullun työn tauti".

Työelämän pirstaloitumisen ymmärtää, kun ajattelee esim. termiä 'ura'. Alunalkujaan ura tarkoitti polkua tai kärrytietä. Työelämässä ura merkitsi puolestaan sitä, että ihmiset menivät parikymppisinä tehtaaseen, toimistoon tai pellolle ja loivat työuransa siellä.

Tällainen työura turvallisuuden- ja lojaalisuudentunteineen kuuluu historiaan. Näin väittää amerikkalainen sosiologi Richard Sennett kirjassaan "Työn uusi järjestys".

Nykyajan verkostomaailmassa oleellista on yhteistyösuhteiden ja organisaatioiden joustavuus. Verkostojen pitäisi olla joko helposti muutettavia tai kokonaan purettavia, ja sitä myötä myös työntekijältä vaaditaan joustavuutta. Ja joustavuutta on monenlaista:

• Työaika joustaa.
• Työvoiman määrä joustaa.
• Työtehtävissä joustetaan.
• Tuotannon määrä joustaa ja itse tuote sopeutetaan joustavasti markkinoiden tarpeisiin.
• Tuotetta valmistetaan alihankkijoilla joustavasti ympäri maailmaa, mistä seuraa se, että harva on tekemisissä valmiin, kokonaisen tuotteen kanssa.

Vakaan työuran lyhyt historia

Kun verrataan verkostoideologiaa sadan vuoden takaiseen työelämän tehokkuusoppiin, fordismiin, ero on radikaali.

1900-luvun puoliväliin saakka uskottiin liukuhihnahalleihin. Hihnan toisessa päässä alkoi tuotteen valmistus ja toisesta päästä ajettiin valmis t-mallin Ford ulos.

Pitkäjänteistä ja keskittynyttä työuraa korostanut aikakausi oli historiallisesti lyhyt: jokunen vuosikymmen 1900-luvun puolivälin jälkeen. Näinä vuosikymmeninä työntekijä saattoi edes jollain luottavaisuudella suhtautua tulevaisuuteen ja laskeskella, kuinka oma talous tulee kehittymään.

Tosin turvallisuuden kääntöpuolena oli usein riippuvuus työnantajasta. Tätä ennen työntekijä eli lähes säätelemättömässä kapitalismissa.

Mutta minkälaisessa kapitalismissa eletään nyt ja mitä 2000-luvun työmaailma tekee työntekijälle? Näihin kysymyksiin Sennett etsii vastauksia kirjassaan, joka on saanut alaotsikoksi "Miten uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta".

"Nainen on viime kuukausina ollut pitkästä aikaa palkkatyössä. Hänellä on myös työyhteisö ja työtilat. Hän sanoo järkyttyneensä siitä, etteivät ihmiset kokoonnu puhumaan yhdessä työasioista ja kunkin tekemisistä. He eivät tiedä, mikä on itse kunkin panos, mitä työkaverit tekevät. Yhteisyys ja hyvän työtoveruuden kokeminen on kuitenkin tarpeen."

"Verkottuminen teeskentelyä"

– Verkostomaisen työympäristön vaikutuksista työntekijöiden hyvinvointiin tiedetään vähän, sanoo tutkija-kirjailija Eero Riikonen. Hän epäilee, että verkottumisen ajatusta on idealisoitu liikaa ja että sen vuoksi koko sana on lähes käyttökelvoton.

Verkostojen sijasta pitäisi puhua teeskentely-yhteiskunnasta. Se pärjää, joka osaa parhaiten esittää osaansa. Ehkä selkeimmin tätä esittämistä voi seurata television Selviytyjät–seikkailusarjan kaltaisista ohjelmista. Niissä kilpaillaan, mutta ei liian räikeästi, muodostetaan tiimejä ja äänestetään heikointa lenkkiä ulos — aivan kuten työpaikoillakin.

Sennettin mukaan ihmiset eivät kykene tai ehdi luomaan pitkäaikaisia suhteita toisiinsa teeskentelyä vaativassa ja joustavuuden takia jatkuvasti muuttuvassa työmaailmassa. Tällöin työntekijät eivät myöskään koe luottamuksen, sitoutumisen ja lojaalisuuden tunteita työpaikallaan. Ongelmien tullen työntekijä ei tiedä, kehen voi luottaa.

Ihmisen ääni työpuheisiin

"Ei pitkän ajan sitoumuksia" kuuluu siis aikamme slogan, ja tästä Sennett johtuu ajattelemaan perhe-elämää ja ystävyyssuhteita ja kysyy, miten nopeatempoisessa yhteiskunnassa voi pyrkiä pitkäjänteisiin päämääriin. Millä tavalla kestäviä sosiaalisia suhteita voi ylläpitää?

Eero Riikosen mukaan olisi ihme, jos työelämän toiminta (eetos) ei vaikuttaisi myös yksityiselämän puolella, varsinkin kun työ- ja vapaa-ajan raja on alkanut hämärtyä.

Sennettin mukaan tämä johtaa ihmisen sisäiseen rapautumiseen. "Nykyinen nopeatempoinen kapitalismi uhkaa kuluttaa häntä (ihmistä) sisältäpäin, etenkin niitä luonteenpiirteitä, jotka tekevät ihmisestä ihmisen, sitovat meidät toinen toisiimme, tekevät meistä aidosti, vahvasti itsellisiä."

Sennett ei siis anna kovin valoisaa kuvaa työn uuden järjestyksen vaikutuksista.

Eero Riikonenkaan ei osaa heti vastata, miten tästä mennään eteenpäin, mutta:

– Toivon, että yksittäisen ihmisen ääni, kokemukset ja tarinat otettaisiin mukaan työelämäkeskusteluun, tosin hyödyn ja tehokkuuden ilmapiirissä tämä ei useinkaan onnistu. Kuitenkin päällepäin turhanaikaisilta tuntuvat tarinat luovat merkityksiä niin pienille kuin suurillekin tapahtumille arjessa ja niiden avulla ihminen voi olla se toivottu luova ja tuottava työntekijä.

Toisaalta Riikonen epäilee, että jos ihmiset alkavat yhä enemmän arvostaa arjen hyvinvointia, saattaa työntekijöistä olla tulevaisuudessa pulaa. Sosiaalialan töissä tämä näkyy jo nyt.

Riikosen tapauksessa arjen, omien kokemusten ja tarinoiden arvostus on johtanut hänet myös kirjailijaksi, "Minkkiset minussa" -kirjan kirjoittajaksi.

Kirja kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun ihminen alkaa ihmetellä omaa, töiden puristuksessa kalvennutta arkeaan:

"Minkkiset ovat huolissaan myös työkeskeisyydestäni. Niiden mielestä työpaikkani, jota ne pitävät minuuden pyöreänä pesänä, kaipaa uusia pyörimisakseleita. Akselit ovat alku kaikelle muulle. Niiden tekemiseen tarvitaan kuitenkin monenlaista tavaraa. Jos hyvin käy, kaikki alkaa vaappua."