Matkakuluja voidaan vähentää verotuksessa enintään 4 700 euroa vain siltä osin kuin ne ylittävät 500 euron omavastuuosuuden. Omavastuuosuus otettiin käyttöön vuoden 1990 verouudistuksessa. Korkealla omavastuulla pyrittiin yksinkertaistamaan verotusta, eikä silloin pohdittu omavastuun mahdollisia vaikutuksia pienituloisten työllistymiseen.

Matkakuluvähennyksen ylärajaa nostettiin huomattavasti 1990-luvun lopulla työllisyyden parantamiseksi. Ylärajan nostaminen ei ole helpottanut matalapalkkaisten työllistymistä, koska vain pienelle osalle matalapalkkaisista palkansaajista on mahdollista hakeutua entistä kauempaa töihin. Matalapalkkaisten kannalta matkakuluvähennyksen ongelmana on työmatkakulujen korkea omavastuu, ei yläraja.

Pienipalkkaisten työssäkäyntiä on tuettu viime vuosina nostamalla kunnallisverotuksen ansiotulovähennystä. Työmatkakuluvähennyksen omavastuuosuuden poistaminen ei rasittaisi kuntia niin paljon kuin ansiotulovähennys, koska vähennys kohdistuisi ansiotulovähennystä tasaisemmin kaikkiin veronsaajiin. Kunnille aiheutuvat menetykset pitäisi kuitenkin korvata alentamalla kuntatyönantajan kansaneläkemaksua.

Työmatkakuluvähennyksen omavastuuosuuden poistaminen voidaan toteuttaa ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin todelliset matkakulut voitaisiin vähentää verotuksessa tiettyyn rajaan, esimerkiksi nykyiseen 4 700 euroon asti. Jos matkakuluvähennys määräytyisi todellisten kulujen mukaan, valvonta voitaisiin järjestää esimerkiksi pistokokeilla. Pistokokeissa saattaa kuitenkin veronmaksajan oikeusturva vaarantua, jos veronmaksaja on vuosia saanut tehdä vähennyksen ja pistokokeen jälkeen joutuukin palauttamaan saamansa edun.

Ei ole helppo yhdistää verotuksen yksinkertaistamistavoitetta ja vähennysten tarkkaa kohdentamista juuri niille henkilöille, jotka ovat oikeutettuja kyseiseen vähennykseen. Jommastakummasta tavoitteesta joudutaan tinkimään. Nykyisistä verovähennyksistä esimerkiksi tulonhankkimisvähennyksen automaattinen osa tulee kaikille palkansaajille riippumatta siitä, onko henkilöllä todellisia tulonhankkimiskuluja.

Todellisten matkakulujen selvittäminen monimutkaistaa verotusta ja aiheuttaa hallinnollisia menoja. Toinen vaihtoehto omavastuuosuuden poistamiseksi voisi olla kaavamainen palkkatulosta tehtävä matkakuluvähennys, joka tulisi kaikille siitä riippumatta, onko matkakuluja. Muitakin malleja on, kuten Kemianliiton malli, jossa vain pieni- ja keskituloisten matkakuluvähennysoikeutta laajennettaisiin.

Matkakuluvähennystä ei voida yhdistää tulonhankkimisvähennykseen, koska tällöin henkilöt, joilla on todellisia tulonhankkimiskuluja nykyistä automaattista tulonhankkimisvähennystä enemmän, menettäisivät.

Minkälainen olisi kaavamainen, palkkatulosta tehtävä matkakuluvähennys, joka tulisi kaikille siitä riippumatta, onko todellisia työmatkakuluja? Vähennys voisi olla esimerkiksi neljä prosenttia palkkatulosta, kuitenkin enintään 500 euroa. Tämän yli menevät matkakulut voisi vähentää nykyiseen tapaan tekemällä erillisen selvityksen kuluista. Malli yksinkertaistaisi entisestään matkakuluvähennystä, kun työttömien erillistä alennettua omavastuuosuutta ei enää tarvittaisi uuden vähennyksen määräytyessä pienillä tuloilla palkkojen mukaan.

Matkakuluvähennyksen omavastuuosuuden poistaminen kokonaan pienentäisi verotuloja noin 500 miljoonaa euroa eli noin kolme miljardia markkaa. Yhdellä kertaa näin suuren veronkevennyksen toteuttaminen ei liene mahdollista, siksi omavastuuosuus pitäisi poistaa useamman vuoden aikana.