Yksi piirre nousi ylitse muiden:
molemmissa maissa on kansainvälisesti verrattuna erittäin vahva naisten asema ja
naisille myönnettiin kansalaisoikeudet aikaisessa vaiheessa. On yllättävää, että
nämä kaksi maailman laitamien köyhää maata, joista toinen kuului Tanskalle ja toinen
Venäjälle, myönsivät naisille 1800-luvun lopulla vanhoja sivistysmaita aiemmin
oikeuden omaan omaisuuteen, omiin tuloihin ja valtiollisen äänioikeuden (Suomi 1906,
Islanti 1913).
Islanti oli 1800-luvun lopulla Euroopan vähiten teollistunut ja köyhin maa. Suomi ei
ollut elintasossaan kovin paljon sitä edellä ja selvästi vuosikymmeniä jäljessä
Ruotsia. Yhteistä näille kahdelle köyhälle maalle oli, että molempien sukupuolten oli
tehtävä lujasti työtä maataloudessa tai kalastuksessa perheen toimeentulon eteen.
Kummassakaan maassa ei ollut yläluokkaa, jonka naiset tai miehet olisivat voineet olla
tekemättä työtä. Työnteko oli kunnia-asia se ei siis ollut häpeäksi naisille
virkamiesperheissäkään, joiden tyttäret hakeutuivat Suomessa 1860-luvulta lähtien
postin ja koulun, Islannissa 1880-luvulla kehittyvän koululaitoksen palvelukseen.
Kun teollistuminen Suomessa ja kalateollisuus Islannissa lähti 1800-luvun lopulla
käyntiin, molemmat sukupuolet menivät palkkatyöhön. Palkkatyössä käynnistä ei
tullut mitenkään miesten yksinoikeus, vaan huomattava osa, reilusti yli kolmannes,
tehdastyöväestä oli jo tuolloin naistyövoimaa.
Naisten tehdastyön historiassa on leimaa-antava piirre se, että naiset sijoittuivat
niille tuotannon aloille, jotka olivat heille tuttuja jo kotitarveteollisuudesta. Eli
esimerkiksi kun naiset perinteisesti hoitivat Suomessa kankaiden kudonnan, heidän
osuutensa tekstiili- ja kutomateollisuustyöväestä oli myös suuri. Islannissa sama
päti kalan käsittelyyn, ja naiset olivat kalansuolaustehtaiden pääasiallinen
työvoima.
Sukupuolten välinen työnjako siirtyi lähes suoraan kotitarveteollisuudesta
teollisuuslaitoksiin. Tämä työnjako oli yksi tärkeä tekijä siinä
yhteiskunnallisessa prosessissa, jossa naisvaltaiset teollisuuden alat ja myös
palvelualat kehittyivät matalapalkka-aloiksi. Molemmat maat olivat kehitysmaita,
jotka käyttivät halvan naistyövoiman hyväkseen. Tämä oli erittäin merkityksellistä
sekä maan kansantalouden että uusien naistyöpaikkojen kehittymiselle.
Teollistuminen monipuolisti naisten ansiotyömahdollisuuksia ja loi niitä myös muille
aloille. Suomessa kesti puoli vuosisataa teollistumisen alkuvaiheesta 1860-luvulta aina
1910-luvulle, ennen kuin teolliset ja muut palkkatyön sektorit tarjosivat naisille
enemmän työpaikkoja kuin henkilökohtainen palvelutyö. 1910-luvun alkuun asti Suomen
kotitaloudet työllistivät naisia eniten. Maaseudulla piiat ja kaupungeissa
palvelijattaret olivat palkkatyöläisnaisten suurin ryhmä. Ei siis ihme, että juuri
heidän joukostaan tuli myös Suomen työläisnaisliikkeen vahva johtaja Miina
Sillanpää.
Henkilökohtainen palvelutyö oli kuitenkin kaikkein heikommin palkattua ja kaikkein
vähiten arvostettua naisten palkkatyötä. Alalla ei ollut työaikoja, työ oli sitovaa
ja työolot olivat useimmiten surkeat. Teollisuustyö, kehittyvä palvelusektori ja
liikeala tarjosivat Suomessa naisille 1910-luvulta alkaen ja Islannissa toisen
maailmansodan aikana mahdollisuuden päästä pois raskaasta maataloustyöstä ja
henkilökohtaisesta palvelutyöstä.
Naisilla on molemmissa maissa pitkä palkkatyöhistoria. Mutta vapauttiko, emansipoiko,
palkkatyö naiset? Saivatko he siksi kansalaisoikeutensa näin varhain? Näin ei voi
sanoa, sillä yksinkertaisesti teollistuminen ja työmarkkinatilanne vaativat
naistyövoiman käyttöönoton. Naisten vahva asema ja oikeudet perustuivat näiden maiden
vahvaan sukupuolten "yhdessä selviytymisen" perinteeseen. Naisilla oli jo
varhain huomattavan itsenäinen vastuu perheestä ja sen toimeentulosta, myös silloin,
kun mies oli kalareissulla Islannin vesillä tai tukkikämpillä Suomen metsissä. Perheet
olivat tuotantoyksiköitä, jotka usein elivät itsenäistä elämää kaukana ja jopa
eristyksissä toisistaan.