Marjaliisa Hentilä

Yksi piirre nousi ylitse muiden: molemmissa maissa on kansainvälisesti verrattuna erittäin vahva naisten asema ja naisille myönnettiin kansalaisoikeudet aikaisessa vaiheessa. On yllättävää, että nämä kaksi maailman laitamien köyhää maata, joista toinen kuului Tanskalle ja toinen Venäjälle, myönsivät naisille 1800-luvun lopulla vanhoja sivistysmaita aiemmin oikeuden omaan omaisuuteen, omiin tuloihin ja valtiollisen äänioikeuden (Suomi 1906, Islanti 1913).

Islanti oli 1800-luvun lopulla Euroopan vähiten teollistunut ja köyhin maa. Suomi ei ollut elintasossaan kovin paljon sitä edellä ja selvästi vuosikymmeniä jäljessä Ruotsia. Yhteistä näille kahdelle köyhälle maalle oli, että molempien sukupuolten oli tehtävä lujasti työtä maataloudessa tai kalastuksessa perheen toimeentulon eteen. Kummassakaan maassa ei ollut yläluokkaa, jonka naiset tai miehet olisivat voineet olla tekemättä työtä. Työnteko oli kunnia-asia — se ei siis ollut häpeäksi naisille virkamiesperheissäkään, joiden tyttäret hakeutuivat Suomessa 1860-luvulta lähtien postin ja koulun, Islannissa 1880-luvulla kehittyvän koululaitoksen palvelukseen.

Kun teollistuminen Suomessa ja kalateollisuus Islannissa lähti 1800-luvun lopulla käyntiin, molemmat sukupuolet menivät palkkatyöhön. Palkkatyössä käynnistä ei tullut mitenkään miesten yksinoikeus, vaan huomattava osa, reilusti yli kolmannes, tehdastyöväestä oli jo tuolloin naistyövoimaa.

Naisten tehdastyön historiassa on leimaa-antava piirre se, että naiset sijoittuivat niille tuotannon aloille, jotka olivat heille tuttuja jo kotitarveteollisuudesta. Eli esimerkiksi kun naiset perinteisesti hoitivat Suomessa kankaiden kudonnan, heidän osuutensa tekstiili- ja kutomateollisuustyöväestä oli myös suuri. Islannissa sama päti kalan käsittelyyn, ja naiset olivat kalansuolaustehtaiden pääasiallinen työvoima.

Sukupuolten välinen työnjako siirtyi lähes suoraan kotitarveteollisuudesta teollisuuslaitoksiin. Tämä työnjako oli yksi tärkeä tekijä siinä yhteiskunnallisessa prosessissa, jossa naisvaltaiset teollisuuden alat — ja myös palvelualat — kehittyivät matalapalkka-aloiksi. Molemmat maat olivat kehitysmaita, jotka käyttivät halvan naistyövoiman hyväkseen. Tämä oli erittäin merkityksellistä sekä maan kansantalouden että uusien naistyöpaikkojen kehittymiselle.

Teollistuminen monipuolisti naisten ansiotyömahdollisuuksia ja loi niitä myös muille aloille. Suomessa kesti puoli vuosisataa teollistumisen alkuvaiheesta 1860-luvulta aina 1910-luvulle, ennen kuin teolliset ja muut palkkatyön sektorit tarjosivat naisille enemmän työpaikkoja kuin henkilökohtainen palvelutyö. 1910-luvun alkuun asti Suomen kotitaloudet työllistivät naisia eniten. Maaseudulla piiat ja kaupungeissa palvelijattaret olivat palkkatyöläisnaisten suurin ryhmä. Ei siis ihme, että juuri heidän joukostaan tuli myös Suomen työläisnaisliikkeen vahva johtaja Miina Sillanpää.

Henkilökohtainen palvelutyö oli kuitenkin kaikkein heikommin palkattua ja kaikkein vähiten arvostettua naisten palkkatyötä. Alalla ei ollut työaikoja, työ oli sitovaa ja työolot olivat useimmiten surkeat. Teollisuustyö, kehittyvä palvelusektori ja liikeala tarjosivat Suomessa naisille 1910-luvulta alkaen ja Islannissa toisen maailmansodan aikana mahdollisuuden päästä pois raskaasta maataloustyöstä ja henkilökohtaisesta palvelutyöstä.

Naisilla on molemmissa maissa pitkä palkkatyöhistoria. Mutta vapauttiko, emansipoiko, palkkatyö naiset? Saivatko he siksi kansalaisoikeutensa näin varhain? Näin ei voi sanoa, sillä yksinkertaisesti teollistuminen ja työmarkkinatilanne vaativat naistyövoiman käyttöönoton. Naisten vahva asema ja oikeudet perustuivat näiden maiden vahvaan sukupuolten "yhdessä selviytymisen" perinteeseen. Naisilla oli jo varhain huomattavan itsenäinen vastuu perheestä ja sen toimeentulosta, myös silloin, kun mies oli kalareissulla Islannin vesillä tai tukkikämpillä Suomen metsissä. Perheet olivat tuotantoyksiköitä, jotka usein elivät itsenäistä elämää kaukana ja jopa eristyksissä toisistaan.