Oven kulkuset kilisivät, kun nuori mies tunki pakkasesta kaulukset korvilla. Huurua pöllähti kynnyksen yli. Pitsanpaistaja, uunin hohkassa paitasillaan, hiersi kätensä kuiviksi esiliinaan ja jäi odottamaan tilausta.
   Minä keihästin annokseni viimeisiä oliiveja sivummalla. Muita asiakkaita ei ollut.
– Teiltähän saa pitsoja?
– Joo.
– Ja kotiinkuljetuksen?
– Kyllä.
– Paljonko se maksaa?
– Riippuu ihan siitä, mihin asti.

Nuori mies sanoi kadun nimen, paistaja hinnan. Tarkkaan en muista, mutta paha se ei ollut. Muutama euro.
– Autollako te viette?
– Joo. Ei ne ehdi jäähtyä.
– Sitten minä ottaisin tuon kolmetoista.
– Surprisen?
– Sen. Ja kotiinkuljetuksen.

Paistaja vilkaisi vielä hinnan ja näppäili kassakonetta. Nuori mies keräili kolikoista tasarahan.
– Saisinks mä vielä sen osotteen.
   Nuori mies kertoi talon, portaan, huoneiston ja sukunimen. Paistaja kirjoitti muistiin.
– Ja siellä on joku vastassa? hän varmisti.
– Ei kohta kyllä.
– Sitä vaan, ettei tartte jättää mihinkään...
– Ei tartte.

Paistaja lohkaisi taikinaa, sirotti jauhoja ja alkoi kaulita. Nuori mies istahti lueskelemaan lehteä.
   Leipoja vilkaisi, kopisutti pulikkaa, lisäsi jauhoja ja vilkaisi taas.
– Tuleeks sulle vielä jotakin?
– Minä odottelen vaan sen pitsan.
– Eiks tää tullut kotiinkuljetuksena?
– Kyllä.

Paistaja kouri vadeista täytteitä. Uunin luukku kolahti. Nuori mies käänteli harvakseen lehden sivuja. Pitsa kypsyi.
– Anne hei! paistaja huuteli peremmälle. – Täällä olis kotikeikka... Joo, nyt heti.
   Nuori mies taitteli lehden ja nousi.
– Minä varmaan pääsenkin yhtä matkaa.
   Pitsanpaistaja pysähtyi kesken liikkeen.
– Siis mitä...
– Kun tuo pitsa kumminkin on menossa minun kämpille, niin kai kuski heittää minut sinne saman tien.

– Hetkinen! paistaja sanoi jyrkästi. Hän aavisti petosta ja kavaluutta. – Tää on hei vaan pitsataksi. Ei meillä oo liikennelupaa.
– Tiedän. Sen takia minä en kyydistä maksua tarjoakaan.
– Ei kuule, toi peli ei vetele!
– Kai te tuon pitsan viette, kun se on maksettukin.
– Pitsan kyllä, mutta sulle taksit löytyy tolpalta. Kakssataa metriä tuohon suuntaan.
– Ikävä juttu. Viimeiset rahat meni teille, pakko kävellä kämpille asti.
– No sittenhän kävelet.
– Siellä nyt ei sitten ole ketään vastassa.
– Ja sä tilasit sinne pitsan!
– Totta kai minä ajattelin, että teiltä saa ilman muuta kyydin, kun auto sinne kumminkin ajaa.

Pitsanpaistaja harkitsi.
– Eiköhän ole parasta, että otat tään pitsan ja viet itse.
– Se ehtii jäätyä matkalla.
– Syöt sitten täällä.
– Minäpä vuokrasin videon.
– Ei me voida ruveta kaikkia asiakkaita kuskaamaan.
– Tämä on vaan tämä ainoa kerta.

Pitsanpaistaja alkoi kiihtyä.
– Usko jo kundi, että muahan sä et retkuta!
– Miten niin retkuta? Se, mitä minä ehdotan, on kummankin edun mukaista eikä siitä ole ylimääräisiä kuluja kenellekään.
– Tässä onkin tää periaate!
– Jos periaate estää terveen järjen käytön, periaate täytyy hylätä.

  Oli jo kiire junalle, niin että en tiedä, mihin keskustelu päätyi.
  Toisaalta pitsanpaistaja oli tietysti oikeassa, yrityksen on hyvä keskittyä ydinosaamiseensa. Mutta oli asiakkaankin ajatuksissa perää, kyllä joustavuudella ja luovuudella on merkitystä silläkin.
  Toivottavasti se pitsa ei sentään mennyt hukkaan pelkän periaatteen vuoksi.