Nykypäivän riennoissa tämä kolmijako tuntuu kuitenkin onnistuvan enää harvoilta, ainakin aktiivi-iässä. Joltain lohkolta nipistetään — tai on pakko — aina toisen hyväksi. Univaje on yleistä jo koululapsia myöten, ansiotyön aiheuttamasta uupumuksesta tullut kansantauti ja vapaa-ajan vietto hipoo monen kohdalla melkein paniikkihäiriötä. Ja kukapa ei olisi tavannut kiireisiä ihmisiä.

Kuitenkin kun viime vuoden lopulla julki tulivat tuoreimmat, parin vuoden takaiset tiedot suomalaisten ajankäytöstä, ei perinteinen vuorokauden kolmijako sittenkään ollut oleellisesti järkkynyt.

Keskimääräisten tulosten mukaan ansio- ja kotitöistä selvitään kahdeksassa tunnissa ja vartissa, uneen ja ruokailuun käytetään reilut kymmenen tuntia ja loppu kuutisen tuntia jää vapaaksi. Osapuilleen näin jakautuivat tunnit ja minuutit myös edellisen tutkimuksen aikoihin 1987.

Mutta miksi sitten valitetaan kouluväsymystä, työuupumusta ja vapaa-ajan paniikkia? Syy siihen on se, että ajankäyttöä mitataan kaikilta viikon päiviltä. Jos katsottaisiin pelkkiä työpäiviä, tilanne olisi koko lailla pahempi.

Esimerkiksi työaika kokoaikatyössä on kymmenen viime vuoden aikana lisääntynyt keskimäärin 20 minuuttia 7 tuntiin 50 minuuttiin, mistä syntyy, jos suunta jatkuu, jo paineita jopa työaikojen yleiseen lyhentämiseen.

Ajankäyttötutkimuksesta selviää, että arjen sumia ja vajeita puretaan yhä yleisemmin nyt viikonloppuna: nukutaan pitempään, siivotaan perusteellisemmin, ostellaan hartaammin, ulkoillaan hikisemmin ja katsellaan tv:stä putkeen viikonvarren videonauhoitukset. Tavallista on valmistautua viimeistään pyhänä myös seuraavan viikon työasioihin.

Viikonlopuista on tullut ihmisille varaventtiili, jonka merkitys elämän tasapainottajana nousee näköjään yhä tärkeämmäksi. Mutta jos tekemättömät asiat kuormittavat viikonvaihdetta enemmän ja enemmän, seinä tulee sielläkin kyllä pian vastaan. Jatkuvasti pyörivä tuntirajaton meno on tietysti teoriassa mahdollinen, mutta siinä on sitten jo kysymys muusta kuin ihmisten yhteiskunnasta, robottien diktatuurista paremminkin.

Ajankäyttö on muuttunut vapaa-ajan tuntimäärän sisällä selvimmin. Televisio leikkaa kakusta nyt kolmannestunnin enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Viikon 46 "vapaasta" tunnista yli kolmannes kuluu jo ruutua tuijottaen. Aika on ennen muuta pois sosiaalisista suhteista, lähinnä kyläilystä, mutta myös lukemisesta, taidenäyttelyistä ja vaikkapa ay-toiminnasta.

Lisääntynyttä tv-katselua selitetään hieman ylevästikin ohjelmatarjonnan kasvulla, uudenlaisen yhteisöllisyyden muotona, arjen ja iltojen rytmittäjänä… Vilkaisu pääkanavien ohjelmaprofiileihin osoittaa kuitenkin television ennen kaikkea viihdyttäjäksi ja terapeutiksi, joka pehmentää päivän murheet ja auttaa pakenemaan kylmää todellisuutta.

Kun katselu on lisääntynyt myös hyvin koulutettujen keskuudessa, se kertoo jonkinasteisesta älyllisestä väsymyksestä ja myös siitä, että haastavampien vapaa-ajan virikkeiden hankinta on käynyt pidentyneen työajan, viikonlopun tehtäväruuhkien ja vaikeasti ennakoitavan lähitulevaisuudenkin vuoksi usein mahdottomaksi.