Viime joulun
alla valtioneuvos Karl-August Fagerholmin syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta.
Finlands Svenska Arbetarförbund ja SDP olivat aktiivisia ja nostivat tapahtuman
uutisotsikoihin. Järjestöt ja valtiovalta pitivät hänen haudallaan muistotilaisuuden.
Lisäksi FSA ja SDP järjestivät Fagerholm –seminaarin, jossa monipuolisesti
kuvattiin juhlakalun poliittista ja pohjoismaista toimintaa.
Fagerholm toimi ideologisesti pienen ihmisen hyvinvoinnin ja isänmaan itsenäisyyden
puolesta. Kansainvälisessä suuntauksessaan hän oli nordisti. Hänen roolinsa oli
sota-ajan ja sen jälkeisessä politiikassa niin tärkeä, että hänet otsikoissa
nimettiin isänmaan pelastajaksi.
Fagerholm istui myös pitkään eduskunnassa, kaikkiaan 36 vuotta. Tunnettua on, että
hän oli yhden äänen päässä SDP:n puheenjohtajuudesta ja tasavallan presidentin
virasta. Fagerholm-seminaari ja työväenlehtien sivut toivat hyvin esiin tätä puolta
hänestä.
Mutta mitkä olivat Fagerholmin ensimmäiset kokemukset ammattiyhdistysliikkeestä?
Karl-August Fagerholm kertoo muistelmissaan kiinnostuneensa ammatillisesta toiminnasta
ollessaan 1916—17 parturioppilas Helsingissä. Radikaalit ajan tapahtumat veivät
hänet työväenliikkeeseen. Hänestä tuli pian parturiapulaisten, 1917 perustetun Suomen
Kähertäjä- ja Parturiapulaisten liiton (Frisör- och Barberarebiträdesförbund)
sihteeri. Fagerholmilla oli käyttöä tässä kaksikielisessä liitossa. Hän kirjoitti
sujuvasti liiton pöytäkirjat — ja myöhemmin Figaro-lehden — suomeksi ja
ruotsiksi. Muutaman sadan jäsenen liitossa ei ollut varaa pitää useita
luottamushenkilöitä, joten kaikki palkkiot keskitettiin hänelle 1921. Fagerholmista
tuli liiton luottamusmies eli puheenjohtaja, rahastonhoitaja ja sihteeri. Ammattiliiton
osoite oli hänen työpaikkansa, City-parturiliike, Helsinki.
Kähertäjä- ja parturiapulaisten ammattiliitto alkoi julkaista 1920 omaa lehteä
nimeltä Figaro. Samannimistä lehteä parturiapulaiset julkaisivat muuallakin Euroopassa.
Sitä jaettiin Kähertäjä- ja parturiapulaisten liiton jäsenille ja pohjoismaisille
veljesjärjestöille. Painos oli suurimmillaan 500 kappaletta ja 16-sivunen lehti ilmestyi
kolme kertaa vuodessa. Ilman Fagerholmin apua lehti ei olisi ilmestynyt lainkaan — ja
toisena vuonna hän olikin jo lehden varsinainen toimittaja. Figaro-lehdessä hänelle
tarjoutui tilaisuus harjoitella myöhempää toimittajan ammattia varten.
Parikymppinen Fagerholm oli Helsingin parturiapulaisosaston jäsen. Juuri tämä osasto
teki ehdotuksia parturiapulaisten liitolle, että se liittyisi keskusjärjestöön, Suomen
Ammattijärjestöön. Liitto pysytteli SAJ:n ulkopuolella. Parturiapulaiset pelkäsivät
menettävänsä työpaikkansa, jos liitto olisi SAJ:n jäsen.
Yleisesti SAJ samaistettiin poliittiseksi järjestöksi, samaksi kuin SDP. Olivathan
ammattiosastot pitkään kuuluneet työväenyhdistysten alaosastoina SDP:hen. Ja olihan
SAJ alun perin perustettu puolueen aloitteesta. Sillä, että parturiapulaiset eivät
kuuluneet SAJ:n oli yksi hyvä puoli: työnantajaliitto, Kähertäjäliitto, teki helposti
valtakunnallisen työehtosopimuksen parturiapulaisten liiton kanssa.
SAJ:lainen ammattiyhdistystoiminta oli koko sinä aikana, kun Fagerholm oli siinä
mukana, erittäin poliittista. Hän oli aktiivisesti mukana kommunistien toimintaa
vastustavissa ammattijärjestöjen elimissä 1920-luvun puolesta välistä lähtien.
Tämä työ oli hänen elämässään johdonmukaista niin sota-aikana kuin sen
jälkeenkin.
Vuosi 1923 oli merkityksellinen Fagerholmin elämässä. Opiskeltuaan edellisen vuoden
kansanopistossa, hän pääsi Arbetarbladet–lehteen toimittajaksi. Parturin työt
jäivät. Hän alkoi toimia Suomen Liiketyöntekijöiden liitossa. Fagerholmista tuli 1923
sen liittotoimikunnan jäsen. Ruotsia osaavana Fagerholm alkoi huolehtia liiton
pohjoismaisista ammattiyhdistyssuhteista. Hänet valittiin syyskuussa 1930 eduskuntaan ja
Suomen Liiketyöntekijäin Liiton puheenjohtajaksi.
Kansanedustajuus tai liiton puheenjohtajuus olivat vielä tuolloin luottamustoimia, eli
niitä tehtiin oman työn ohessa. Toimittajan työ oli hänen varsinainen ammattinsa.
Nimitys sosiaaliministeriksi tuli 1937. Mutta myös tällöin hän ohjasi Suomen
Liiketyöntekijäin liittoa siihen suuntaan, että liiton jäsenistöön tulisi saada
mukaan muitakin kuin työväenjärjestöjen ja työväen osuuskauppojen henkilökuntaa.
Fagerholm piti ammattiliiton kehityksen kannalta ratkaisevana sitä, että yksityisen
liike-elämän työntekijät saivat vapaasti liittyä ammattiliittoihin. Tämä kehitys
alkoi Liiketyöntekijöiden liitossa 1937, kun se alkoi panostaa yksityisen puolen
työntekijöiden agitaatioon. Tätä kehitystä tuki myös se, että Fagerholmin
ministeriys lisäsi ammattiyhdistysliikkeen arvovaltaa työmarkkinakentässä.
