Veijo Ojanen on joutunut tekemään
elämässään monia valintoja. Se, että hän paiskii nyt Wihuri Oy Wipakilla
kakkospainajana, ei varsinaisesti ollut hänen oma valintansa. Työttömyyden uhatessa
Veijo pisti hakemuskasan postiin ja päätti jättää kaikki ovet rakoselleen työn
tulla. Ja Wipak valitsi.
– Ajattelin, että mitä enemmän valkkaan, sitä huonommat
mahdollisuuteni ovat. Tällä ajatuksella töitä löytyi aika pian.
Aluksi Veijo työskenteli pakkausmateriaalia valmistavalla Wipakilla leikkurissa,
nyttemmin painokoneella. Veijo arvioi työnsä melko mukavaksi. Hänestä työn raskauskin
on suhteellista, sillä vaikka arki on kilpajuoksua painokoneen kanssa, vuoroihin mahtuu
myös leppoisia suvantopaikkoja.
– Koneella ehtii kaverin kanssa jutella päivän aikana monenlaista. Apurina
joudun lisäksi viemään tavaroita eri paikkoihin ja siinä sivussa tulee vaihdettua
muiden työntekijöiden kanssa sana silloin, toinen tällöin. Pidän periaatteenani,
että moikkaan kaikkia vaikka en tuntisikaan.
Veijolle on liki parinkymmenen työvuoden aikana kertynyt muheva pinkka todistuksia
mitä kirjavammista työpaikoista. Ylioppilaaksi tulon jälkeen hän oli nykyisessä
työpaikassaan kesätöissä. Tuolloin nuorelle miehelle jäi tuntuma työntekijöiden
tyytymättömyydestä ja riitaisuudesta. Veijo sanookin havainneensa työpaikkahengen
kytkeytyvän työllisyystilanteeseen.
– Kyllä jotkut nytkin sanovat, ettei henki ole hyvä. Minusta henki oli silloin
aikoinaan huonompi. Näyttäisi siltä, että nyt kun työnsaati ei enää ole itsestään
selvyys, ihmiset eivät ryhdy ihan turhasta rutajamaan.
Huolenpito karannut
Veijon koti ja työpaikka sijaitsevat teollisuusvaltaisessa, kovia vaiheita kokeneessa
Nastolan kunnassa. Monien Keski- ja Pohjois-Suomesta työn perässä paikkakunnalle
muuttaneiden isien ja äitien tie päätyi lamavuosina kilometritehtaalle. Vaikka koneiden
käynti on vilkastunut, työttömyysluvut ovat yhä korkealla ja työttömyyden haavat
näkyvissä. Sosiaaliset ongelmat ovat suuria: yleinen huonovointisuus heijastuu monille
elämänalueille ja muun muassa lasten huostaanotot ovat jatkuvasti lisääntyneet.
Veijo itse kylvi vaikeimmat vuodet maata kotitilallaan, jakoi postia ja ajoi taksia.
Ihmisten epätoivoa oli vaikea välttyä kohtaamasta — siihen törmäsi viimeistään
taksin ratin takana yösydännä.
– Keskusta-alueilla ihmiset eivät osaa auttaa toisiaan. Vaikka on vaikeaa,
ihmiset kääriytyvät kiireen verhoon. Kyllä aikaa on, jos haluaa. Asun itse
syrjemmällä ja siellä lähimmäisen jelppi tunnetaan. Puhelin saattaa soida yöllä ja
on lähdettävä auttamaan vasikan synnytyksessä tai nostamaan traktoria liejusta. Apu on
aina lähellä puolin ja toisin.
Kun Veijo on perjantaina nakannut työhaalarit pukukaappiin, kerännyt lapsensa kotiin
hoidosta, koulusta ja harrastuksista, hän ryhtyy valmistautumaan omaa iltaansa varten.
Nastolassa pyörähti taannoin käyntiin vapaaehtoisvoimin toimiva katupartio. Partiossa
on mukana aikuisia, jotka haluavat ottaa vastuunsa alueella viikonloppuisin
säheltävistä nuorista.
– Tilanne on se, että työttömyyden ja alkoholismin takia huolenpito on
päässyt karkaamaan joidenkin vanhempien käsistä. Tämä on toimintaa, joka kiinnostaa
minua, Veijo pohtii sen enempää auttamistyötään filosofoimatta.
13-, 11- ja 6-vuotiaiden lasten isänä hän toteaa, ettei yhteistä vanhemmuutta ole
ikinä liikaa.
– En tiedä, onko nuorten meno sen nopeampaa kuin meidänkään nuoruudessamme.
Väliin on vain tullut maaginen viisitoista vuotta ja vanhempien yhteisen vastuunoton
puuttuminen.
Tehtävänä läsnäolo
Veijo saapuu perjantai-iltana nuorisotilaan kertaamaan pelisäännöt. Päälle puetaan
liivit ja reppuihin pakataan ensiapuvälineitä. Nastolan yöhön pyrähtää puolen
tusinaa naispäivystäjää sekä Veijo, yksi katupartion kolmesta miespäivystäjästä.
Päivystäjät eivät moralisoi kaljottelusta — tarkoitus on tarjota vapaaehtoista
aikuisen läsnäoloa.
Täksi yöksi Veijolle lankeaa autopartiointi toisen päivystäjän kanssa. He ajavat
kunnalta lainatulla autolla hiljaista rundia, koluavat pitkän nauhataajaman keskeiset
nuorison kokoontumispaikat ja piipahtavat välillä päivystysasemalla kahvilla.
– Emme mene kyttäämään, vaan kurkistamme, mitä on tekeillä ja jos nuorilla
on pulloja, palaamme myöhemmin katsomaan, miten ilta sujuu. Jos on kylmä ilma ja joku
sammuu, seuraus voi olla kohtalokas. Meidän tehtävämme on antaa ensiapua, viedä
päivystysasemalle selviämään tai toimittaa tarvittaessa sairaalaan.
– Tappeluihin emme mene väliin, toimintatapamme on läsnä oleminen tai
keskusteluavun antaminen, jos nuori itse sitä haluaa.
Veijon mielestä nuorten sielunelämän tilaa kuvaa hyvin se, että melko monet
lähtevät illanviettoon teräase taskussaan.
– Sillä kun sitten tietyssä mielentilassa tuuppasee toista, seuraukset ovat
vakavat sekä uhrille, että nuoren omalle tulevaisuudelle.
Viikonvaihteen räntäsateinen perjantai vaihtuu lauantaiksi rauhallisissa tunnelmissa.
Keskustan raitilla hoippuu vain muutama aikuinen, taksit viivähtelevät ravintoloiden
pihoissa. Veijo tietää, että katupartion varsinainen sesonki on vasta edessä.
– Vilske alkaa kun koulut loppuvat ja tulee lämmin. Nyt on takana hyvä yö. Ei
yhtään asiakasta, Veijo hymyilee.
Katupartion ohella Veijo laulaa mieskuorossa ja pinkoo säännöllisesti lenkeillä.
Nykyisin hän kytkee itseensä sykemittarin ensi kesän maratonjuoksu tavoitteissaan.
Veijo sanoo, että hänellä on kaksi tärkeää asiaa, joiden kautta elämä soljuu
mallikkaasti; perhe ja terveys. Toki työasioihinkin pieni tavoite liittyy.
– En pidä mahdottomana, vaikka voisin joskus työskennellä ykköspainajana. Teen
sitten mitä teen, lähden siitä, että jos olen sinut itseni kanssa, kykenen olemaan
sinut myös muiden kanssa.
Teksti ja kuva:
Sirpa Palokari
