uomalaiset samoin kuin 11 muunkin EU-maan kansalaiset valmistautuvat hautaamaan kansalliset rahansa vuodenvaihteessa.

Tarkkaan ottaen tammikuussa käytöstä poistuvat kunkin maan setelit ja kolikot ja ne korvataan seitsemällä eurosetelillä ja kahdeksalla eurokolikolla. Siirtymäaika on lyhyt, vain pari kuukautta.

Todellisuudessa Suomi menetti markkansa jo melkein kolme vuotta sitten, kun se liittyi 1999 alusta Euroopan talous- ja rahaunionin Emun jäseneksi. Toisten mielestä omalle rahalle heitettiin hyvästit vieläkin aikaisemmin, eli jo siinä vaiheessa, kun EU-jäsenyys 1995 alusta tuli kansalaisten enemmistön päätöksellä voimaan.

Oli miten tahansa, 1999 rahayksikkönä tuli käyttöön sataan senttiin jakautuva euro ja markka on tehnyt vain sen yhden ilmenemismuodon virkaa.

Euroopan rahaunionia on rakennettu kolmen portaan politiikalla. Ensimmäinen vaihe alkoi jo 1990, kun EU:n jäsenmaat ryhtyivät pyrkimään taloudenpidossaan yhteisille raiteille. Toisen, 1994 alkaneen vaiheen oli määrä syventää yhteistä talousajattelua ja kolmannella portaalla 1999 aloitettiin sitten euroaika.

Nyt fyysisestikin häviävälle Suomen markalle ehti kertyä ikää 141 vuotta. Maa sai siis oman rahan ollessaan vielä vieraan vallan, Venäjän alaisuudessa.

Markan isänä pidetään senaattori J. W. Snellmania ja sen nimen löytäjänä Kalevalan kasaajaa Elias Lönnrotia. Vaikka muuta luullaan, markka on nimenä alun perin pohjoismainen oivallus, jonka Saksa otti käyttöön vasta meidän jälkeemme.

Ilmiasuaan markka on vaihtanut historiansa aikana puolenkymmentä kertaa, viimeksi 1986, jolloin nykysetelistö tuli käyttöön. Uusiin "rahakasvoihin" kansalaiset ovat yleensä nopeasti tottuneet, mutta kun 1963 tehtiin rahauudistus vaihtamalla 100 markkaa markaksi ja markka penniksi, varsinkin vanha kansa oli pitkään sekaisin maksuvälineiden todellisesta arvosta.

On hyvin vaikea ennustaa, toistuuko 1960-luvun rahasotku myös euron käyttöönoton yhteydessä.

Käteinen on menettänyt viime vuosien jokapäiväisessä asioinnissa selvästi merkitystään erilaisten maksukorttien ja sähköisten rahansiirtojen viidakossa. Näin uuden rahan alla tämä suuntaus on vain vahvistunut, kun pankit ja muut luottofirmat ovat kalastaneet europelkoisia kansalaisia rahattoman maksuliikenteensä asiakkaiksi.

Rahamuutosta pehmentää varmaan sekin, että euroa on vuosikaudet taottu ihmisten tajuntaan massiivisilla tiedotuskampanjoilla.

Uuden euron ja vanhan markan keskinäinen vertailu on kuitenkin vaikeaa. Nyt ei selvitä sillä, että perästä pudotetaan tai sinne lisätään pari nollaa. Ja vaikka kuuden kertotaulukin sujuisi kuin vettä vain, jo kaksinumeroisten eurosummien tai senttien kääntäminen markoiksi rupeaa useimpien päässä tökkimään.

Yhteistä rahaa EU:lle on puuhattu nimenomaan vakaan talouskehityksen nimissä. Yhtenäisvaluutan avulla uskotaan inflaation pysyvän paremmin kurissa, korkojen alhaalla ja rahan arvon ylisummaan vakaana; sen pitäisi tehostaa sisämarkkinoiden toimintaa ja poistaa valuutanvaihdon kustannukset ja kurssiriskit. Pitemmällä aikavälillä euro ehkä parantaisi firmojen kilpailukykyä ja alentaisi kuluttajahintojakin.

Vaikka euron hyötyihin vielä paljon uskonvaraista jääkin, sen tähänastisessa historiassa mikään ei viittaa suureen fiaskoon. Tavallisille kansalaisillekin siitä on vakauden kautta koitunut jo selvää hyötyä.

Tulevan vuoden alusta niin suomalainen, saksalainen kuin italialainenkin saa palkkansa, maksaa veronsa ja ostaa leipänsä euroilla. Tämän on luvattu parantavan vertailtavuutta eri emumaiden välillä. Näihin lupauksiin on kuitenkin suhtauduttava kriittisesti, koska vertailu vaatisi yhtenäistä pohjaa myös eri maiden järjestelmistä ja sitähän ei ole.