– Hoitotakuu pitää myös resurssoida. Niin ei ole tapahtunut. Julkisia varoja siirretään yksityiselle terveysalalle. Eihän ole olemassa yksityistä terveydenhuoltoa, joka toimisi markkinaehtoisesti, vaan Kelan korvauksia siirretään yhä massiivisempina euromäärinä yksityissektorille.

– Julkista terveydenhuoltoa nakerretaan salakavalasti, enkä epäile, etteikö tämä olisi joidenkin tietoinen tahto. Kehityksen päässä on riski, että julkinen terveydenhoito on niin kehnoa, että sitä ei käytä ketkään muut kuin ne, joilla ei ole varaa yksityiseen hoitoon, Tuomioja pohtii ja tähdentää, että näin syvennetään luokkajakoa.

Tuomiojan mielestä köyhyysrajan alapuolelle jää yhä enemmän ihmisiä, mutta ongelmaa ei ratkaista köyhyyspaketeilla.

– Silloinhan on jo nostettu kädet pystyyn ja luovuttu universaalista hyvinvointimallista. Kansalaiset hyväksyvät vaikka korkeamman verotuksen, jotta yhteiskunnallisten palveluiden laatu ja määrä turvataan. Jos ja kun kansalaisten sana ei paina, se johtaa siihen, että ihmiset jättävät äänestämättä. Yksityisiä palveluja käyttävät varakkaat ja koulutetut äänestävät.

Samaan uusliberalistiseen kehitykseen Tuomioja heittää myös valtion tuottavuusohjelman, joka laitettiin liikkeelle Lipposen hallituksen aikana.

– Tuottavuusohjelmalla ei ole mitään tekemistä tuottavuuden kanssa, vaan kyseessä on julkisen sektorin työllisyyden alasajo, Tuomioja tulkitsee.

Napanuora löysemmälle

Monien mielestä SDP:n ja SAK:n napanuora on viime vuosina ollut liian tiukka. SAK:n sanotaan ohjaavan SDP:tä ja päinvastoin. Tuomiojan mielestä kaksi merkittävää yhteiskunnallista vaikuttajaa näyttävät mielikuvatasolla olevan liian kiinni toisissaan.

– Riittäisi, että olemme vain hyviä ystäviä, jotka edustavat samoja arvoja ja ajavat samoja asioita. Kumpikaan ei oikeastaan hyödy vahvasta mielikuvasta järjestöllisestä liitosta. SDP:lle syntyy ongelma, että se kumartaa vain yhtä palkansaajajärjestöä, vaikka yhtä arvokasta ja tärkeää olisi pitää tiivis yhteys myös toimihenkilöjärjestöihin pienyrittäjiäkään unohtamatta. SAK:lle luulisi olevan tärkeää, että sillä olisi ymmärrystä ja tukea myös muissa kuin työväenpuolueissa, Tuomioja pohtii.

Historiassa kytkös työväenpuolueen ja ay-liikkeen välillä oli lähes itsestään selvä, mutta yhteiskunta on muuttunut, eikä puoluekanta tai perinteinen palkkatyöläisen asema enää periydy eivätkä palkansaajat automaattisesti samaistu työväenliikkeeseen.

Tuomioja näkee SAK:lla ja SDP:llä olevan samankaltainen imago-ongelma: molemmat mielletään liiaksi hyväosaisten, kokoaikaisten palkansaajien etujen ajajina, jotka jättävät hämärän peittoon pätkätyöläiset, työttömät ja köyhät.

– Järjestöt ovat profiloituneet hyväosaisten etujärjestöiksi, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että julkikuva olisi totta.

Kuka sitten ajaa pätkätyöläisten ja köyhien etuja?

– Jos SAK ja SDP eivät tee sitä, sitten ei kukaan. Eivätkä SDP ja SAK tee riittävästi, Tuomioja arvostelee.

Hänen mielestään on haihattelua ajatella, että työväenpuolueet eduskunnassa voisivat ilman työmarkkinajärjestöjen taustatukea ajaa palkansaajien etuja. Käytännössä tämä tarkoittaa, että työelämän uudistukset toteutuvat vain kolmikannassa.

– Eduskunnan voimasuhteet eivät suosi näkemystä, että työväenpuolueet voisivat saada läpi työelämän uudistuksia. Jos nykyisillä voimasuhteilla lähdettäisiin uusimaan työlainsäädäntöä, luultavasti mentäisiin huonompaan eikä parempaan suuntaan, Tuomioja sanoo.

Palkkatyön yhteiskunta murenee

Tuomiojan mielestä on täysin selvää, että niin SAK:n kuin työväenpuolueidenkin perustehtävä on työelämän kehittämisessä.

– Palkkatyön yhteiskunta näyttää rapistuvan monelta laidalta, kun ihmisiä pakotetaan keinotekoiseen yrittäjyyteen ja hyppyytetään pätkätöissä. Nuori polvi saattaa yllättää työnantajat: nuoret eivät ehkä viihdykään perinteisissä pomottavissa työpaikoissa, vaan äänestävät jaloillaan ja vaihtavat aidan vihreämmälle puolelle. Työvoimapulan oloissa työnantajilla on opetteleminen uuteen todellisuuteen, jossa työntekijä on oikeasti yrityksen arvokkain voimavara. Viisaimmat työnantajat havaitsevat tämän arvon ensimmäiseksi ja luultavasti voittavat työvoimakilpailussa, Tuomioja sanoo.

Hänen mielestään työelämästä on kaksi kuvaa. Virallisten sopimusten ja lainsäädännön antama kuva kertoo, että kaikki on suurin piirtein kunnossa.

– Sitten on Juha Siltalan maalaama kuva työelämän huonontumisesta. Kannattaa pysähtyä miettimään, miksi Siltalan näkemys resonoi ihmisten kanssa niin paljon. Olen testannut monessa tilaisuudessa, kuinka moni on lukenut Siltalan paksun ja raskaan kirjan. Yllättävän moni on lukenut ja todennut, että näinhän on meidänkin työpaikalla. Ihmiset viestittävät, että todellisuus työpaikoilla on ihan jotain muuta kuin sopimukset edellyttävät. Jos pidät kiinni oikeuksistasi, olen pian entinen työntekijä, Tuomioja kuvaa.

Tätä nykyä Erkki Tuomioja ei itse ole minkään ammattiliiton jäsen, mutta mieheltä löytyy myös ay-tausta. 1960-luvun lopulla hän oli perustamassa silloin SAK:laiseen Tekeriin liittynyttä radio- ja tv-freelancereiden ja ohjelmatyöntekijöiden yhdistystä ja toimi sen puheenjohtajana.

Leena Seretin