Sitten alkoi valoa tihkua töllin ikkuna-aukoista. Tuli valistus,
järki ja edistysusko. Tuli teollisuus, energia ja kauppa. Tuli yhä järjestäytyneempi
yhteiskunta ja demokratia. Tuli vauraus.
Ja nyt, hiphei, elämme järkevää ja mukavaa elämää maailman rikkaimpiin
kuuluvassa maassa. Tätä eivät esivanhemmat uskoisi, vaikka joku olisi sen heille
päreen valossa tarinoinut. Näin tämä menee:
Aamun pimeydessä pakotan itseni hereille, jotta ehtisin ajoissa työpaikalle. Minua ei
odota lehmä vaan tietokone. Syön vähän liikaa aamiaista ja juon maailman toiselta
puolelta tuotua kahvia.
Työssä valitan kiirettä, koska niin kuuluu tehdä. Päivän mittaan sähköpostiin
kertyy kolmisenkymmentä sellaista viestiä, joihin en ehdi reagoida. Osallistun neljään
palaveriin. Napsuttelen konetta.
Koska tällaisestakin puuhailusta maksetaan nykyään kuukausipalkkaa, voin
työpäivän jälkeen muuntaa rahan materiaksi. Kaupassa mätän pari kassia täyteen.
Osan ennätän syödäkin, mutta oudoin juusto saattaa jäädä jääkaapin nurkkaan.
Materiaa minulla on jo ennestään. Kotona survon pyykistä tulleita vaatteita
kaappeihin. Miksei missään asunnossa ole riittävästi kaappeja? Jokaisessa kodissa,
pienimmässäkin, on yhteensä tuhansia erilaisia esineitä. Roinaa on niin paljon, että
aina kun joku kuolee, perijät ovat jättimäisen raivausprosessin edessä. Kenelle
kelpaisi tämä kahvinkeitin, kuka ottaa nämä astialaatikot? Kenen kotiin mahtuisi
vielä kolme kuutiometriä vaatetavaraa?
Elämäni keskeinen tavoite, se ykkösprioriteetti, on tietysti asuntolainan
maksaminen. Kun eläkeiässä olen lainani maksanut, elämältäni kadonnee tarkoitus.
Mutta ehkä siihen mennessä olen hankkinut niin kalliin senioriasunnon, että uusi
pankkilaina on jo ratkaissut tämänkin ongelman.
Kokonaan toinen asia on, mitä järkeä tässä kaikessa on. 1600-luvun esivanhempiamme
pitivät liikkeellä eloonjäämisponnistelu, uskonnollisten auktoriteettien pelko ja
taikausko. Meitä pitää liikkeellä raha, talous, johon meidän on kuulemma pakko
sopeutua. Meitä heittelevät Perlos-kriisit, Kiina-ilmiöt ja kotimaisen työelämän
kurjistuminen. Ja tätä me pidämme järkeen perustuvana elämänä, jopa ainoana
mahdollisena.
Mutta miltä mahtaa tämä touhu näyttää niistä, jotka 2400-luvulla tutkivat
esivanhempiensa historiaa? Ehkä he löytävät minunkin elämäni kalenterit,
palkkalaskelmat, lainanlyhennyssuunnitelmat jonkin museotietokoneen kovalevyltä.
Koska aineisto ei kestä järkevää tarkastelua, toivon heiltä ainakin vähän
myötätuntoa.