Sitten alkoi valoa tihkua töllin ikkuna-aukoista. Tuli valistus, järki ja edistysusko. Tuli teollisuus, energia ja kauppa. Tuli yhä järjestäytyneempi yhteiskunta ja demokratia. Tuli vauraus.

Ja nyt, hiphei, elämme järkevää ja mukavaa elämää maailman rikkaimpiin kuuluvassa maassa. Tätä eivät esivanhemmat uskoisi, vaikka joku olisi sen heille päreen valossa tarinoinut. Näin tämä menee:

Aamun pimeydessä pakotan itseni hereille, jotta ehtisin ajoissa työpaikalle. Minua ei odota lehmä vaan tietokone. Syön vähän liikaa aamiaista ja juon maailman toiselta puolelta tuotua kahvia.

Työssä valitan kiirettä, koska niin kuuluu tehdä. Päivän mittaan sähköpostiin kertyy kolmisenkymmentä sellaista viestiä, joihin en ehdi reagoida. Osallistun neljään palaveriin. Napsuttelen konetta.

Koska tällaisestakin puuhailusta maksetaan nykyään kuukausipalkkaa, voin työpäivän jälkeen muuntaa rahan materiaksi. Kaupassa mätän pari kassia täyteen. Osan ennätän syödäkin, mutta oudoin juusto saattaa jäädä jääkaapin nurkkaan.

Materiaa minulla on jo ennestään. Kotona survon pyykistä tulleita vaatteita kaappeihin. Miksei missään asunnossa ole riittävästi kaappeja? Jokaisessa kodissa, pienimmässäkin, on yhteensä tuhansia erilaisia esineitä. Roinaa on niin paljon, että aina kun joku kuolee, perijät ovat jättimäisen raivausprosessin edessä. Kenelle kelpaisi tämä kahvinkeitin, kuka ottaa nämä astialaatikot? Kenen kotiin mahtuisi vielä kolme kuutiometriä vaatetavaraa?

Elämäni keskeinen tavoite, se ykkösprioriteetti, on tietysti asuntolainan maksaminen. Kun eläkeiässä olen lainani maksanut, elämältäni kadonnee tarkoitus. Mutta ehkä siihen mennessä olen hankkinut niin kalliin senioriasunnon, että uusi pankkilaina on jo ratkaissut tämänkin ongelman.

Kokonaan toinen asia on, mitä järkeä tässä kaikessa on. 1600-luvun esivanhempiamme pitivät liikkeellä eloonjäämisponnistelu, uskonnollisten auktoriteettien pelko ja taikausko. Meitä pitää liikkeellä raha, talous, johon meidän on kuulemma pakko sopeutua. Meitä heittelevät Perlos-kriisit, Kiina-ilmiöt ja kotimaisen työelämän kurjistuminen. Ja tätä me pidämme järkeen perustuvana elämänä, jopa ainoana mahdollisena.