Sodat ja konfliktit eivät ole maailmasta kadonneet, mutta ainakin periaatteessa YK:lla on mahdollisuus puuttua niihin. Rauhanturvatehtävistä on tullut osa kansainvälistä ristiriitojen hallintaa. Samaan aikaan globalisaation seuraukset lisäävät epävarmuutta työstä ja työolosuhteista.

Maapallo itse näyttää myös reagoivan entistä rajummin siihen tapaan, jolla ihmiset (väärin)käyttävät sen voimavaroja. Luonnononnettomuuksien ja tautien torjuminen ja niiden jälkihoito ovat nousemassa entistä keskeisemmäksi maailmanlaajuiseksi kysymykseksi.

Ja mitä tekee kansainvälinen yhteisö? YK:n vuosipäivää juhlittiin aika pitkin hampain. Usko kykyyn ratkaista ongelmat yhdessä on heikentynyt.

YK:n byrokratiaa arvostellaan ikään kuin suurten maiden omat hallinnot olisivat virtaviivaistetun johtamistaidon esikuvia. Vaikka ongelmat globaalistuvat, halu antaa maailmanjärjestölle todellisia mahdollisuuksia ratkaista ongelmia on vähenemässä.

Kansallinen itsekkyys on lisääntymässä, vaikka kylmän sodan päättymisen, demokratian leviämisen ja yleismaailmallisen markkinatalouden piti johtaa uuteen kulta-aikaan. Yhteisen kakun kasvattamisen sijaan riidellään sen murusten jakamisesta. Kun keittoon sekoitetaan vähän populismia, jokainen itsensä suureksi tunteva maa linnoittautuu sellaista uusjakoa vastaan, jolla tasattaisiin maanosien välisiä ja myös sisäisiä, kasvavia kuiluja. Ja voidaanko sitten kohtuudella odottaa valistunutta sopeutumista pienemmiltä ja heikommilta, kun maailman vahvimmat eivät anna tuumaakaan periksi?

En käsitä, miksei vieläkään ymmärretä, että voimaan perustuva vallan ylimielisyys väistämättä ruokkii vastarintaa. Se myrkyttää liittolaissuhteet ja tappaa uskon ongelmien yhteiseen ja oikeudenmukaiseen ratkaisemiseen.

Waltari kirjoitti Sinuhensa toteamaan, että näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Kenties, mutta tähän alistuminen on se helppo ratkaisu.

Ehkä sittenkin on niin, että maailma etenee jaksoittain, sykleissä. YK:n kohdalla näyttää 60 vuoden eli noin ihmiselon mittainen sykli johtaneen uudelleenarvioinnin tarpeeseen.

Tämä ei ole vain uhka, se on myös mahdollisuus, jos tilannetta peilataan todellisia haasteita vasten. Silloin on vastattava kysymykseen, voidaanko ihmisten oikeutettuun huoleen ja tyytymättömyyteen ja luonnon kapinaan ihmistä vastaan vastata parhaiten erikseen vai yhdessä.

Haluan edelleen kuulua niihin, jotka uskovat maailman jonain päivänä tunnustavan tosiasiat ja päättävän yhdessä saada muutosta aikaan.

Haaveita, kenties, mutta maailman johtavat uskonnot ja moniin poliittisiin päättäjiin ratkaisevasti vaikuttavat lahkot perustavat toimensa vähintään yhtä utopistisiin tavoitteisiin.

Tätä taustaa vasten on hyvä muistaa, mitä valtionpäämiehet kirjasivat YK:n juhlakokouksessa viime syyskuussa päätöslauselmaansa. Monta muuta tarpeellista asiaa, kuten ydinaseiden torjuntaa, kavahdettiin, mutta tällainen teksti säilyi ja hyväksyttiin:

"Tuemme voimallisesti oikeudenmukaista globalisaatiota ja päätämme, että täysi ja tuottava työllisyys ja kunnollinen työ kaikille, mukaan lukien naisille ja nuorille, on kansallisten ja kansainvälisten kehitysstrategioittemme keskeinen tavoite."

On kai lupa otaksua, että tällainen päätös tehtiin edes jossakin määrin tosissaan.