Olisiko nyt suurten, 1945—50 syntyneiden ikäluokkien edustajan aika? Suuret ikäluokat ovat 1960-luvulta asti olleet erityisen poliittinen sukupolvi, jolla uudessakin eduskunnassa on noin kolminkertainen yliedustus omaan väestöosuuteensa nähden — ja heihin kuuluu uuden punamultahallituksen (ja jokaisen sen kolmen puolueen) ministereistä tasan puolet.

Sami Borg ja Ilkka Ruostetsaari ovat osoittaneet (Hyvinvointikatsaus 1/02), että suurten ikäluokkien eniten suosima puolue on 1970-luvulta alkaen ollut selkeästi SDP (haarukassa 29—32 %). Merkillistä kuitenkin on, ettei puolueen puheenjohtajaksi tuosta sukupolvesta ole tähän asti ylletty: ensin johtajana oli pitkään Kalevi Sorsa (s. 1930), sitten Pertti Paasio (s. 1939) ja sitten Paavo Lipponen (s. 1941). Tosin välissä oli lyhyt episodi nimeltä Ulf Sundqvist (s. 1946), mutta hän edusti enemmän 1980-luvun lopun kasinotaloutta kuin suuria ikäluokkia.

Uuden puheenjohtajan olisi myös syytä edustaa toisenlaista yhteiskunta-ajattelua kuin mihin maan eliitti 1990-luvun laman jälkeen päätyi. Laman perussyy oli tunaroidussa rahapolitiikassa, mutta hyvin nopeasti eliitti leimasi laman syntipukiksi "pöhöttyneen" hyvinvointivaltion. Kuten Anu Kantolan väitöskirja (2002) osoitti, eliitin linjaksi kiteytyi julkisen talouden ja tulonsiirtojen jäädyttäminen tai karsiminen, koska julkiset menot ymmärrettiin nyt pelkästään menoiksi, jotka ovat kansantaloudelta pois.

Tämä merkitsi jyrkkää muutosta, koska aiemmin eliitin ajattelutapaa hallitsi Pekka Kuusen näkemys, jonka mukaan julkinen talous ja tulonsiirrot ovat kansantalouden kannalta paitsi menoja myös tuloja: julkiset menot palautuvat talouden kiertoon ja ylläpitävät tasaista kasvua, luottamusta yhteiskuntaan ja uskoa tulevaisuuteen — kuten ne 1990-luvulle asti tekivätkin.

Kolmanneksi uuden puheenjohtajan olisi hyvä olla mies. Kun tasavallan presidentti, pääministeri ja keskustan puheenjohtaja ovat naisia, naisen valinta SDP:n johtoon tässä vaiheessa näyttäisi lähinnä lattealta matkimiselta.

Mutta: tulevan puheenjohtajan pitäisi tiukasti lukita katseensa uuteen poliittiseen sukupolveen, joka on kovaa vauhtia nousemassa — ja monesta syystä naisvaltaisena. Sen vanhinta kerrostumaa ovat 1970-luvun taitteessa syntyneet ja nuoruudessaan ensin kasinotalouden hurjan nousun ja heti perään laman romahduksen kokeneet. He ovat kantapään kautta oppineet, mitä hyvinvointivaltion horjahdus merkitsee.

Polven ensi aalto rantautui alle 30-vuotiaina eduskuntaan jo vuoden 1999 vaaleissa ja valtaosa heistä valittiin nyt uudelleen. Alle 35-vuotiaita edustajia on nyt 23 ja heistä keskustalaisia on 8, demareita 7, vihreitä 4 ja kokoomuslaisia 2. Keskustan edustajista viisi ja SDP:n kaikki seitsemän ovat naisia. Keskusta nosti tästä polvesta ministereiksi kaksi, SDP ei yhtään, vaikka tarjolla olisi ollut mm. Heli Paasio (s. 1972), Susanna Rahkonen (s. 1968) ja Säde Tahvanainen (s. 1972).

Näiden kolmen kriteerin valossa kaksi nimeä uudeksi puheenjohtajaksi tulee etsimättä mieleen.

Ensinnäkin Erkki Tuomioja (s. 1946), Pekka Kuusesta väitöskirjan vuonna 1996 kirjoittanut, pitkän poliittisen uran tehnyt radikaali, josta aika on hionut terävimmät särmät — mutta ei edistyksen henkeä. Toiseksi Antti Kalliomäki (s. 1947), jonka nousua hallitusneuvottelujen kautta SDP:n huipulle media ei oikein ole osannut noteerata. "Väritön" Kalliomäki otti punamullan teossa Lipposelta ohjakset ja on tukevasti asettunut uuden suunnan taakse.