Ei polttelemaan ole ennenkään yllytetty, onhan kovasti paljon tyylikkäämpää, että keuhkosyöpä hankitaan jossain muualla ja sairaalassa sitä vain hoivaillaan. Uutta oli se, että tällä kertaa lausuttiin julki muuan painokas perustelu, josta kyllä on kuiskittu, jupistu ja joskus ärähdeltykin töissä ja toimissa.

Kysymys on ilmiöstä nimeltä "tupakanmittainen tauko".

Savukkeen sauhuttelun kesto riippuu imun ahneudesta, mutta saa siihen lempeästi kiskoen kulumaan kolmekin minuuttia. Oikein pahaksi paatunut röyhyttäjä kopistelee topastaan työpäivän mittaan sanotaanpa parikymmentä pötkylää. Aikaa niiden tuhoamiseen hujahtaa, kappas vaan, täysi tunti.

Koska työn ääressä ei oikein missään saa enää savuttaa, on himonsa tyydyttääkseen taivallettava ulos portin pieleen pitkien käytävien perille. Edestakaisin ramppaamiseen hupenee päivän mittaan helpostikin jo toinen tunti.

Jos saman lommoille potkitun kurkkupurkin ääreen kerääntyy tepastelemaan muitakin, henkosten kiskonnan sekaan syntyy luontevia rupattelutaukoja ja yhden savukkeen polttamisen vaatimaa aikaa saa jatkettua viiteen minuuttiin. Ja jokunen hetki tarvitaan siihen purkin potkimiseenkin.

Pari tuntia siis tulee harrastettua sydän-, verisuoni- ja keuhkosairauksien esiintyvyyden turvaamista. Sen aikaa muut ovat ahertaneet muissa askareissa ja tuottaneet tulosta, joka saattaa olla lähempänä firman ominta toimialaa.

Se on väärin. On tunnustusten ja katumuksen aika. Syyllinen olen minäkin.

Vanhoina hurjina aikoina, kun maassa ei vielä tupakkalakia ollut, poltin piippua kuukausipalkalla ainakin viiden toimituksen tiloissa. Puhdistukseen, lataamiseen ja sytyttelyyn sai vähälläkin taidolla tärvättyä viitisen minuuttia. Polttaminen vaatii alituista valvontaa ja rassaamista, niin että pesälliseen kului ainakin varttitunti.

Piiputtelijoita oli toki muitakin. Meillä oli tapana toistella, että savujen seassa ne sinisimmät ajatukset leijuvat. Saattaa olla, kiinni niitä ei kyllä saanut.

Laskujeni mukaan ehdin lyhyehkön toimittajan urani aikana käyttää noin 4 500 tunnin verran työaikaa pelkkään piiputteluun. Anastuksen arvo on huomattava. Kadun ja palauttaisin vääryydellä viemäni rahat, jos vain tietäisin, missä ne nyt ovat.

Armeija sai luopumaan piipusta ja siirtymään sikariin. Suosituilla luontoretkillämme kouluttajalla oli tapana julistaa silloin tällöin perinteikäs "tupakanmittainen tauko". Siihen aikaan sai Tallinnasta erittäin kookkaita, tiukkaan kierrettyjä ja tolkuttoman hitaasti palavia kuubalaisia sikareita. Niitä varattiin reppuun ja pantiin palamaan, kun tuumaustuokion aika taas tuli.

Kouluttajan kunniaksi on sanottava, että miehen sana piti. Suonlaidan mättäissä lienevät vieläkin erotettavissa joukkueemme makuusten jäljet.

Näin tulin vaarantaneeksi maamme puolustuskyvyn täyden tunnin ajaksi, eivätkä nopeasti etenevät nykyaikaiset panssarimuodostelmat sen enempää tarvitsekaan. Pahoittelen.

Sikarien pössyttely jatkui myöhemminkin työelämässä, mielestäni maltillisena. Ennen kun omassa huoneessaan vielä sai sauhuttaa, suorat kustannukset jäivät pariin täysin tarpeettomaan palohälytykseen, muutamaan uuteen astmaatikkoon sekä verhojen ja tapettien aiheettomaan uusimiseen. Työajan hävikki pysyi jokseenkin kohtuullisena, ja itse asiassa lehtori Hämäläisen "tupakanmittaiset luentotauot" olivat opiskelijoiden keskuudessa sangen suosittuja ja kuulemma ehdottomasti mielenkiintoisin osa opetusta.

Vasta kun tupakoitsijat karkotettiin säällä kuin säällä ulko-oven taa, alkoivat vaikeudet. Oli jatkuvaa nuhaa, köhää, yleistä vilutusta. Otti koville. En kestänyt enää. Lopetin.

En tietenkään savuttelua.

Edellä esitettyyn vedoten ehdotankin, että käsitteelle "tupakanmittainen tauko" määritellään mitä pikimmin vakiosisältö, ja sen mukaisia taukoja aletaan jakaa tasapuolisesti sekä niille, jotka tarvitsevat, että niille, jotka eivät tarvitse.

Parikin tuntia päivässä siis riittää turvaamaan nykyisen tason.