New Yorkin ja Washingtonin kokemien terroristihyökkäysten takia pääministeri Tony Blair selvisi ammattiyhdistysten keskusjärjestön TUC:n vuotuisesta kokouksesta ehjin nahoin ja pienin vammoin. Media oli valmistautunut mässäilemään työväenpuolueen hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen suurella riidalla, joka koski yksityisen sektorin osallistumista julkisiin palveluihin. Mutta tieto Yhdysvaltoihin tehdyistä terrori-iskuista kiiri Brightonin kokoukseen, ja Tony Blair joutui peruuttamaan puheensa ja palaamaan kiireimmän kaupalla Lontooseen. Mutta hallituksen ja ammattiyhdistysten riita jatkuu, vaikka avoimelta yhteenotolta Brightonissa vältyttiinkin.

Työväenpuolueen ja ammattiliittojen kiista leimahti ilmiriidaksi sen jälkeen, kun pääministeri heinäkuussa julisti, että yksityisen sektorin osallistumiselle julkisissa palveluissa ei tule asettaa ideologisia esteitä. Kunnan työntekijöiden liitto uhkasi, että se ei enää rahoita työväenpuoluetta, jos tätä menoa jatkuu. Myös Brightonissa hallitus sai kuulla kunniansa. Jotkut puhujat jopa väittivät, että Blair on Margaret Thatcheriakin pahempi, koska Thatcher sentään jätti julkisen sektorin hoitoon julkiset palvelut — tai mitä niistä nyt oli jäljellä.

Maltillisimmat voimat kuten TUC:n pääsihteeri John Monks myönsivät, että niin terveydenhuolto kuin opetustoimikin tarvitsevat esimerkiksi uuden tekniikan alalla kaiken mahdollisen avun myös yksityiseltä sektorilta. Yksityisellä sektorilla voi olla jonkinmoinen rooli julkisissa palveluissa, kaikki yksityinen ei ole pahasta eikä julkinen hyvästä, Monks myönsi.

Mutta ammattiyhdistysliikettä ja monia muitakin tahoja ärsyttää Blairin dogmaattinen usko yksityisen sektorin paremmuuteen. Hän tuntuu viattomasti kuvittelevan, että Britannia on täynnä loistavia yksityisiä yritysjohtajia ja tehokasta yksityistä toimintaa, vaikka tosiasiat kuinka puhuisivat muuta. Kansalaiset vaativat yksityistettyjen rautateiden kansallistamista. Amerikkalainen asiantuntija, New Yorkin metron pelastaja Bob Kileykin varoittaa hallitusta yksityistämästä osittain Lontoon maanlaista. Mutta Blairin hallitus ei kallista korvaansakaan varoituksille.

Yksityinen teollisuus näyttää hiipuvan hiipumistaan, ammattiliittojen jäsenet ovat menettäneet satojatuhansia työpaikkoja teollisuudessa Blairin valtakaudella. Eikä kaikesta voi syyttää vain punnan arvon nousua, osuutensa on myös teollisuuden kyvyttömyydellä tehostaa tuottavuutta. Kuitenkin ammattiyhdistysten pitäisi nyt uskoa, että yksityiset yritysjohtajat kuin ihmeen kaupalla muuttaisivat julkiset palvelut loistavasti toimiviksi yksiköiksi, ilman että palvelujen hinnat kohoaisivat yksityisen sektorin vaatimien suurvoittojen takia.

Blair on todellakin hoitanut asian poliittisesti epäkelvolla tavalla. Hän ei ole millään tavalla analysoinut, miten yksityisen sektorin mahdollisia etuja hyödynnettäisi julkisella sektorilla ja miten sen haittoja vältettäisi. Hän on vain pelotellut ammattiliittoja väittämällä, että jos julkisia palveluja ei saada toimimaan ennen ensi vaaleja huolimatta hallituksen niihin sijoittamista suurista rahasummista, ensi vaaleissa voi voittaa oikeistolaisen Ian Duncan-Smithin johtama konservatiivinen puolue, joka yksityistää kaiken mahdollisen.

Ammattiliittojen kampanjan takia pääministeri on kuitenkin alkanut hiukan perääntyä radikaaleimmista aikeistaan. John Monks huokasi helpotuksesta, kun hallituksen äskettäin julkaistu alustava suunnitelma koulutoimen muuttamiseksi ei kaavaillut laajamittaista yksityistämistä. Terveydenhuollon alalla ammattiyhdistyksiä huolestuttaa hallituksen aie antaa yksityisten johtoon suunnitellut kirurgisiin leikkauksiin erikoistuvat keskukset.

Ammattiyhdistysliike muistaa, kuinka palvelujen yksityistäminen ja ulkoistaminen on monissa kunnissa johtanut työntekijöiden työehtojen huonontumiseen. Se pelkää, että sen jäsenet siirretään yksityisen sektorin leipiin huonommilla työehdoilla.

Ammattiliittojen asiaa auttaisi, jos julkisen sektorin työntekijät yrittäisivät itse keksiä ratkaisuja palvelujen ongelmiin. Jos opettajat edes kerran myöntäisivät, että brittilapset saavat valtion kouluissa huonomman opetuksen kuin lapset manner-Euroopassa ja pohtisivat, mistä se johtuu. Ja jos Lontoon bussinkuljettajat eivät menisi päätepysäkillä yhdessä kahville ja lähtisi sieltä yhtä aikaa, niin että matkustajat saavat odottaa bussia pitkään ja nähdä sitten raivostuksekseen kahden tai kolmen bussin tulevan paikalle samaan aikaan. Tällaista ei minun tietääkseni tapahdu juuri muualla EU-Euroopassa.

Eeva Lennon
Lontoo