uomen harvalukuisia tehdastyöpaikkoja johdettiin aikanaan isännän, patriarkan, vallalla. Tehdas oli ikään kuin omistajansa oman talouden jatke, jossa vallitsi tietty sosiaalinen arvojärjestys. Työsopimukset ja palkat sovittiin yleensä kahden kesken suullisesti ja salamyhkäisesti. Joillakin työpaikoilla ohjesäännöt kielsivät palkkatietojen kertomisen ulkopuolisille eikä palkkapussin vertailu ollut suotavaa omalla työpaikallakaan.

Kahdenkeskisen työsopimuskäytännön muuttaminen tehtaissa ja suurilla työpaikoilla, aluksi kirjapainoissa, oli huomattava työelämän suhteita koskeva muutos. Se, että samat palkkaedut saatiin koskemaan yhden asemasta useita työntekijöitä ja seuraavaksi useita työpaikkojakin, merkitsi ammattiyhdistysliikkeen vaikutuksen suurta läpimurtoa työelämän suhteissa. Tämä historiallinen murros tulee hyvin esille jo julkaistuissa SAK:n historiakirjoissa. Työehtosopimustoiminta on punainen lanka myös tekeillä olevassa tutkimuksessa, näin olen Tapio Bergholmin puheista ymmärtänyt.

Voi sanoa, että 1920-luvulta alkaen suomalainen palkkatyöläinen löysi jo halutessaan itselleen sopivan ammattiliiton. Mutta ennen kuin oltiin näin pitkällä, oli työpaikoilla tapahtunut jo paljon. Voi kiteyttäen sanoa, että työelämän suhteet alkoivat Suomessa modernisoitua 1800-luvun lopulla. Tästä aiheesta Kari Teräs on alkuvuodesta julkaissut väitöskirjan nimeltä "Arjessa ja liikkeessä. Verkostonäkökulma modernisoituviin työelämän suhteisiin 1880-1920".

Ennen kuin ammattiosastoja perustettiin, ammattimiehet saattoivat spontaanisti ja epämuodollisissa porukoissa vaatia työehtojen parannuksia. Työyhteisö oli kiinteä verkosto ja se saattoi esiintyä yhdessä rintamassa työnantajaa vastaan, mm. järjestämällä istumalakkoja. Työnantajien oli vähitellen otettava työntekijöidensä mielipiteet huomioon päätöksenteossa ja he suostuivat paikallisiin sopimuksiin. Kari Teräksen tutkimus osoittaa, että paikalliset sopimiset ja joustot — nykyajan muotitermit — olivat itse asiassa ammatillisen liikkeen lähtökohta.

Työyhteisö on yksi ihmiselämän tärkeimpiä yhteisöjä ja verkostoja. Ammattimiehet olivat ylpeitä taidoistaan ja työyhteisö valvoi ammatillista osaamista. Kari Teräs kuvaa värikkäästi sitä, minkälainen työpaikan arki oli työyhteisöön pyrkivän nuoren näkökulmasta. Hänet otettiin vasta monenlaisten riittien, esimerkiksi hänen oli tarjottava työkavereille viinaa, ja "mopotuksen" kautta työyhteisön jäseneksi. Nykyajan termeillä voitaisiin puhua työpaikkakiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta. Työkaverit saattoivat puhua ammattislangia, jota nuori tulokas ei ymmärtänyt. Slangin hallinta oli tärkeä työhön oppimisen muoto — mutta tätä taitoa vanhemmat työntekijät eivät aivan heti nuoremmille opettaneetkaan. Työyhteisö simputti mielellään nuoria työntekijöitä, jotka joutuivat myös raskaimpiin töihin.

Kaupan työntekijöiden asemaa koskevassa tutkimuksessani havaitsin saman seikan. Vanhemmat myyjät halusivat olla ammatillisesti pätevämpiä kuin nuoret tulokkaat. Tämä johti siihen, että nuoren työntekijän oli vaihdettava usein työpaikkaa, jotta oppi ammatin kaikki taidot.

Ammattiosasto oli työpaikalla verkosto, jolla oli merkitystä työsuhteiden ja työolojen uudistamisajatusten tiedonvälittäjinä. Kun oli kysymys työolojen kohentamisesta, järjestäytyneet saivat yleensä tuekseen ja mukaan toimintaan runsaasti ei-järjestäytynyttä väkeä. Oli merkittävää, että ammattiyhdistysliike pystyi muokkaamaan ja uudistamaan työläisten arkipäivää ja työelämän suhteita.

Ammattiyhdistysliike oli tiukasti kiinni työläisten arkipäivässä, mikä edesauttoi liikkeen vähittäistä juurtumista työpaikoille. Lainsäätäjäkin tuli tässä suhteessa ammatillisen toiminnan avuksi. Kun ammattiosastot loivat luottamusmiesjärjestelmän jäsenmaksujen ja palkkatietojen keräämistä varten, tämä järjestelmä sai sittemmin työsuojelulainsäädännön avulla virallisen aseman. Työelämän kehityksessä huomaamaton mutta merkityksellinen etappi oli, että työlainsäädäntö vakiinnutti luottamusmiesten ja samalla myös ammattiosastojen aseman työpaikoilla ohi työnantajien päätösvallan.