Rintalastassa alkaa tuntua tärinää ja vastaan tulee koko käytävän täydeltä koneen mylvintää. Toron eli kaivoksen kauhakuormaajan lamput valaisevat käytävää kahtena valokiilana. Kuljettaja ei näe kopistaan hyvin, joten on parasta väistää sivummalle.

– Kävelijät menevät ohi vasta kun Toro pysähtyy ja väistää, työnjohtaja Tapio Muuri muistuttaa.

Myyrän työtä

Käytävä viettää alas. Vesi lotisee askelten alla. Kypärä- ja akkulamppujen valossa seinämien kalkkisuonet näkyvät himmeästi.

Hiilikaivokset ja metallikaivokset ovat pimeydessään toista luokkaa.

– Muiden kaivosten työntekijät sanovat, että mikäs teidän on täällä valoisassa ollessa, Muuri nauraa.

Vaimea pamaus erottuu kuulosuojainten takaa: kaukaisessa käytävässä räjäytetään lisää kalliota. Edestä päin kuuluu louhintaporakoneen pauhua.

– Sama se on, tekeekö töitä maan pinnalla vai täällä alhaalla. Kesällä tietysti on mukavaa viettää aikaa ylhäällä, kertoo Jari Kaarlonen louhintaporakoneen äärestä. Perniössä asuva Kaarlonen on tehnyt työtä Förbyn kaivoksessa jo kolmekymmentä vuotta eikä omien sanojensa mukaan kärsi maanalaisesta pimeydestä. Kaksipuominen louhintaporakone jatkaa meteliään. Se poraa kiven märkänä, jolloin kalkki ei pölise niin paljon.

Miesten maailma

Naisia ei tässä kaivoksessa työskentele. Tosin 1990-luvun puolivälistä kaivoslaki on antanut naisillekin luvan tehdä työtä. Viimeistään kaivoksen 470 metriä maanpinnan alapuolella sijaitsevassa sosiaalitilassa huomaa, että miesten maailmassa ollaan: perinteiset tyttökalenterit roikkuvat seinällä. Kahvinkeitin on kalkkipölyn peittämä.

Hissin luota löytyy valoisa korjaushalli, jota isännöi Kari Virkki. Kaikki ajoneuvot näyttävät olevan kunnossa, sillä korjaushalli on tyhjä.

– Tämä on tosi hieno työpaikka, Virkki kiittelee ja kehuu samalla työnantajansakin.

Virkki on toisen polven kaivostyöläinen, sillä jo hänen isänsä oli töissä Förbyssä. Vaikka 2002 kaivoksesta oltiin pakkolomalla, niin muuten maailman lamat eivät ole toimintaan vaikuttaneet. Mutta nyt kaivostoiminnan loppu on käsillä. Harrastuksenaan metsähommia ja nikkarointia harrastava Virkki ei ole toistaiseksi tuumannut, mitä Förbyn kaivoksen sulkemisen jälkeen tekisi.

Tulpat toimivat patoina

Vihdoin ollaan kaivoksen pohjalla, 530 metrissä. Merenpinnan tasolta laskettuna ollaan 510 metriä merenpinnan alapuolella. Kattoihin on porattu tukipultteja. Alimpien käytävien aukot on suljettu tukevasti teräsbetonitulpilla. Tulpat toimivat patoina silikaattikalkkilietteelle, jota vuoden lopussa suljettavaan kaivokseen pumpataan.

– Tulppien takana on 30 metriä ylöspäin lietettä. Jos sulku nyt pettäisi, niin kyllä meille tulisi nopea lähtö, Muuri toteaa hirtehisesti. Alimmilta tasoilta vielä vähän louhitaan mutta paikat käyvät ahtaiksi ja tumppereilla eli kuljetusautoilla on vaikeuksia ajaa. Lujuuslaskelmat on tehtävä tarkasti, jotta rakenteet kestävät 40 tonnin kuormaa ajavia ajoneuvoja, jotka yksinään painavat 30 tonnia. Pilareita on jätettävä sen verran, etteivät yläpuoliset kerrokset romahda niskaan. Niinpä louhittavaa on vähemmän.

Tiina Tenkanen
kuvat Patrik Lindström

Förbyn kaivoksessa on todistettu yksi kuolemantapaus: panostaja kuoli katosta pudonneen viiden tonnin painoisen kivenlohkareen alle. Muuten pahimmilta työtapaturmilta on vältytty.

– Sormet ovat eniten vaarassa, varpaat säästyvät turvasaappaiden ansiosta, kertoo luottamusmies Hannu Vähämäki. Hän on työskennellyt Förbyn kaivoksessa vuodesta 1975.

– Kolme vuotta olin välillä pois mutta tulin takaisin.

Katosta putoavien kivien varalta on pidettävä kypärää. Metelin takia kuulosuojaimet ovat pakolliset. Suojalasit työnantaja valmistuttaa työntekijän omilla vahvuuksilla. Asiallinen työhaalari heijastimineen pitää kaivoksen +8 asteessa lämpimänä ja herättää kirkkaine väreineen huomiota. Ilman kypärälamppua ei pimeissä käytävissä näe kulkea.

Nivelet kärsivät

Edellisten sukupolvien ammattitauti kivipölykeuhko johtui kuivaporauksesta – joskus itsepäisyydestä.

– Vanhat miehet pelkäsivät märkäporaamisessa reumatismia enemmän kuin mitään muuta, Hannu Vähämäki muistelee.

Olkanivelet joutuvat koville, kun panostetaan ylöspäin eli kattoon. Panostus hoidetaan 18 metrin letkulla.

– Montaa päivää peräkkäin sitä ei voi tehdä. Ville saakin tänään hoitaa letkutuksen, Vähämäki toteaa. Työsuojeluvaltuutettu Ville Maaskola, syntyperäinen särkisalolainen nyökkää hyväksyvästi.

Läheltä piti -tilanteita toki on paljonkin.

– Työnjohto valvoo ja muistuttaa vaaran paikoista. Kyllä meille sanotaan, että laita nyt se turvavyö kiinni, jos rotkon vieressä työskennellään, Hannu vakuuttaa.

Riskikartoitus kannatti

Kaivoksen vieressä toimiva tuotantolaitos Omya on satsannut työturvallisuuteen. Nyt lähestytään 500:ttä tapaturmatonta työpäivää. Tähän on päästy koulutuksella ja riskikartoituksella. Ergonomiaan ja työtapoihin on kiinnitetty järjestelmällisesti huomiota. Melkein kaikilla työntekijöillä on työturvallisuuskortti suoritettuna. Puolitoista vuotta sitten työntekijä putosi tikkailta ja loukkasi kätensä. Toisella kerralla työntekijä auttoi trukkikuskia sillä seurauksella, että tonnin säkit putosivat hänen päälleen. Tapauksesta selvittiin onneksi vain muutaman päivän sairaslomalla.

Omyan tytäryhtiön Salon Mineraali Oy:n laboratoriossakin suhtaudutaan työturvallisuuteen vakavasti. Laborantti Riina Koivuluoma käyttää työssään suojalaseja.

– Raskaat pullot voivat pudota varpaille. Paineilmalla toimiva puristin, jolla teemme näytenappeja, on sormille vaarallinen.

Förbyn kaivoksen sulkeminen ei Riinan mukaan näy muussa, kuin että analyyseissa tulee näkymään erilainen kiviaines.

Tiina Tenkanen
kuvat Patrik Lindström

– On sellainen sanonta, että kaivos valitsee miehensä, Hannu Vähämäki toteaa.

– Kyllä sellaisiakin työntekijöitä on nähty, jotka kokeilevat kaksi viikkoa ja sitten lähtevät, kertoo myös Ville Maaskola, jonka ura kaivoksessa alkoi 2006. Maaskolan elämä on kulunut Särkisalossa, mitä nyt yläaste piti käydä Perniössä ja Paimiossa metsäkoulu. Varsinaista kaivosalan koulutusta Maaskolalla ei ole.

– Ei se haittaa, että osaa vähän sieltä ja täältä, naurattaa Maaskolaa, joka vapaa-aikanaan on mukana paikallisen VPK:n toiminnassa.

Hannu Vähämäki asuu nykyään Salossa, mutta asui Särkisalossa kymmeniä vuosia.

– Kyllä tämä on mahtavaa seutua. Täällä on kaunis saaristo. Vapaita saaria on paljon ja myös palvelusatamia. Veneiltiin ja kalastettiin perheen kanssa 25 vuotta, mutta nyt on siirrytty mökkeilyyn, kertoo Vähämäki.

Kaupungista maalle

Omya Oy:n luottamusmies Arto Kauppinen muutti perheensä kanssa viereiseen kuntaan Perniöön, kun lapset olivat pieniä.

– Haluttiin pois Helsingin hälinästä tänne rauhalliseen ympäristöön. Nyt lapset ovat jo niin isoja, että haluavat takaisin kaupunkiin, Kauppinen hymähtää.

Omyan toinen kaupungista muuttaja, tehtaanjohtaja Jarmo Suvio kertoo ensin ihmetelleensä pimeätä vuodenaikaa maalla. Särkisaloon Suvion veti työ.

– Syksyllä ei ole niin kivaa, kun vettä sataa vaakasuoraan ja on pimeää. Mutta työpaikka on lähellä asuntoa, josta on merinäköala. Vapaa-aikaa voi viettää vaikka Salon golf-kentällä, toteaa tyytyväinen Suvio.

Todellista yhteiskuntavastuuta

– Niin, meillä ei kvartaalitaloutta tunneta, eivätkä kaikki päätökset ole ehkä liiketaloudellisesti niin kannattavia. Mutta me pidämme ihmisistä huolta ja haluamme pitää seudun elävänä, kertoo Karl Forsström Oy:n toimitusjohtaja Tom Böhme, kaivoksen perustajan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Perheyrityksenä säilyneen yrityksen toimintatavoista kertoo jotain se, että työntekijät saattoivat tehdä 50-vuotisen työuransa saman työnantajan palveluksessa.

– Perheyritykseen sitoutuu eri tavalla kuin pörssiyhtiöön ja johdetaankin eri tavalla. Ennen yhtiö piti huolen kaikesta, veti sähköt ja vedet työntekijöiden asuntoihin, perusti kaupan, ynnä muuta.

Kaivostoiminnan loputtua Karl Forsström satsaa jatkossa pienvenesataman kehittämiseen sekä metsä- ja maatalouteen.