"Näinkö nyt on", aloitti nainen puhelinyhteyden toisessa päässä, "että jos aikoo hakea jotain työpaikkaa, ei saa asettua kuntavaaliehdokkaaksi, eikä puolisokaan saa, ainakaan jos puolue on semmoinen jota työnantaja itse ei äänestä?"

Soittajan asia oli Helsingin käräjäoikeuden kesäkuussa antama päätös, jonka mukaan minun olisi pitänyt Lapin Kansan päätoimittajuutta hakiessani selvittää työnantajalle puolisoni kuntavaaliehdokkuutta Vantaalla. Kanteeni pääaiheen, seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän, käräjäoikeus sivuutti kokonaan.

Nainen oli vihainen. "Tämä asenne kuvastaa täydellistä työnantajavaltaa. Työnantajalle pitää siis raportoida työhönottohaastattelussa kaikki omat ja puolison aiemmat tekemiset, ja jos ei jotain kerro, voi koska tahansa myöhemmin saada lähtöpassit. Näinkö on?"

En osannut sanoa muuta kuin että ratkaisu oli minustakin erittäin outo, ja siksi joudun jatkamaan asian käsittelyä hovioikeudessa.

Tulin viime syksynä erotetuksi Lapin Kansan päätoimittajan toimesta, koska perhesuhteeni eivät vastanneet työnantajan ennakko-oletusta. Ilman tätä episodia en tietäisi suomalaisesta työelämästä kaikkea sitä, mitä nyt tiedän. Olen kuunnellut ja sähköpostistani lukenut kertomuksia monenlaisista kaltoin kohteluista: on kiusaamista, syrjintää, mitätöintiä, huomiotta jättämistä ja lukemattomia potkuja epämääräisin perustein.

Joidenkin kertomukset ovat olleet sellaisia, että kuulijana olen joutunut nieleskelemään. Jokunen yhteydenottaja ei ollut koskaan aikaisemmin puhunut kokemastaan kenellekään. Viimeksi tänään minuun oli yhteydessä mies, joka kertoo kokevansa työelämässä syrjintää muista poikkeavan ruumiinrakenteensa ja ulkonäkönsä takia.

Useimmilla yhteydenottajilla on ollut periaatteessa tukenaan ammattiliitto, mutta käytännössä tukimahdollisuus on usein jäänyt käyttämättä tai puolitiehen. Syynä on häpeä. Liian moni työntekijä ottaa itse kantaakseen sen häpeän, joka näissä tilanteissa kuuluisi työnantajalle. Häpeä lamauttaa, turruttaa ja kuluttaa, ja lopulta kaikki voimavarat kuluvat olemassaolon sietämiseen.

Ihmisten tarinoita kuunnellessani olen ajatellut, että Suomesta puuttuu taho, jonka puoleen ahdistunut ja loppuun asti uupunut ihminen voisi kääntyä kaikkine, aivan kaikkine ongelmineen.

Liiton juristi voi auttaa työsuhdeasioissa, mutta kuka auttaa sitten, kun työsuhde on mennyt jo kauan sitten? Mielenterveystoimisto ei tarjoa juridista apua eikä terveyskeskuslääkäriltä saa apua talousongelmiin. Seurakunnan diakoniatyöntekijä ei yleensä soittele työsuojelupiiriin eikä työnantajalle, vaikka avun hakijan hätä liittyisi työpaikkakiusaamiseen.

Näin on nyt, mutta tarvitseeko näin olla aina?

Palkkatyöläinen 1.7.2009 nro 6/09