Lähiharjulla oli lähdelampi, jonka jäälle lapset lapioivat joka talvi luistinradan. Siellä he viihtyivät pimeän tuloon asti.

Heidän suuria esikuviaan olivat Irina Rodina pareineen, he tekivät tuhansia toistoja ja vaikka ohjausta ei ollut, heiltä onnistuivat paripiruetti, lutznosto, jopa yksöisheittohyppy ja kierrenosto.

Kerran sitten naapurin täti sattui hiihtelemään harjun lakea ja jäi katselemaan, mitä alhaalla tapahtui. Hän oli ihmeissään ja ihastunut ja päätti, että noin ilmiömäiset kyvyt on pelastettava kilpaurheilun pariin tuottamaan Suomelle kunniaa ja mainetta.

Naapuri kävi sinnikkäästi suostuttelemassa vastahakoisia vanhempia, sai lopulta viedä lapset tapahtumaan, jonka tarkoituksena oli esitellä lajia nuorimmille harrastajille.

Jäähallissa oli lapsia ja heidän vanhempiaan sekä urheiluseuraväkeä, joukossa kolmannen luokan kansallinen tuomarikin.

Tiina ja Taneli saivat vuoron näyttää taitonsa. Naapurin täti oli varma, että lapset ällistyttäisivät kaikki.

Niin myös tapahtui. Ensin katsojat mykistyivät, sitten ratkesi hervoton naurunremakka.

Tiina oli ikäisekseen harvinaisen iso ja tytöksi roteva, Taneli taas oli siro ja hentoinen ja painoi niin vähän, että Tiina nosteli ja nakkeli häntä helposti ja komeasti.

Surkeaa sanoa, mutta itkuun ja murheelliseen pakomatkaan se päättyi ja meni peräti kolme viikkoa, ennen kuin Tiina ja Taneli pystyivät palaamaan lammelleen, mutta sitten rakas harrastus jatkui kotilammella, turvassa ymmärtämättömien ihmisten ivalta ja pilkalta.

Joskus tulee ajatelleeksi, millaisen uran he olisivatkaan voineet luoda, jos olisi hyväksytty sellainen pikku puute, että sukupuolien roolit eivät heidän esityksessään olleet ihan tavalliset.

Mutta se oli sitä aikaa.

Tiina ja Taneli perustivat myöhemmin perheen. Lapsista tuli keskimittaisia ja keskipainoisia. Tytär suuntautui potkunyrkkeilyyn ja lentomäkeen, poika taas oli ensimmäinen mies mestaruustason taitouintijoukkueessa.

Kummastakin vanhemmat olivat kovin ylpeitä.