Kaikki tietävät, mitä ihmisiksi oleminen noin suurin piirtein
tarkoittaa. Silti normaali suomalaiselämä on käytännössä usein kaikkea muuta.
Päiväkodissa ja koulussa kiusaamme toisiamme sukupolvesta toiseen. Jos olemme
tilanteessa aikuisen roolissa, ynisemme vaivautuneina, että koska kiusaamista on aina
ollut, sitä tulee aina olemaankin. Emme tee asialle varsinaisesti mitään, koska emme
muka voi.
Työpaikalla jatkamme toistemme kiusaamista, ja perusteeksi kelpaa edelleen mikä
tahansa. Aikuismaailmassa kiusaamistaitomme ovat päiväkotiajoista kehittyneet: osaamme
lällätyksen ja tönimisen lisäksi myös panetella, juoruilla, halveksia, syrjiä ja
savustaa.
Kotioloissa vallitsee sama meininki kuin aina tähänkin asti. Fyysistä ja psyykkistä
perheväkivaltaa ei saada kitketyksi, koska se kuuluu kulttuuriimme. Se on sitä paitsi
akan syytä, kun se ei ymmärtänyt tukkia turpaansa ajoissa.
Emme osaa olla ihmisiksi silloinkaan, kun emme ole suorastaan väkivaltaisia. Myös
välinpitämättömyys on sosiaalista taitamattomuutta. Vanhusten, lasten ja nuorten
jättäminen yksin ei ole osoitus erityisen korkealle kehittyneestä ihmisyydestä.
Perinteisesti osaamme olla tylyjä ja ällöjä myös niille ihmisille, joiden kanssa
joudumme tekemisiin vain satunnaisesti. Kaupan kassaa on kiva jättää tervehtimättä,
rautatieaseman ovi on hauska läimäyttää perässä tulevan naamalle, ravintolan
tarjoilijalle ei ole mitään syytä sanoa kiitosta.
Samoin on ihanaa kehittää sosiaalista konfliktia siitä, että joku kehtaa ajella
kainalokarvojaan kuntosalin suihkuhuoneessa, tupakoi väärässä paikassa tai on
pysäköinyt autonsa typerästi.
Voin vain kuvitella, miten hyvin meillä menisi, jos osaisimme tehdä tämän kaiken
jotenkin toisin. Emme kiusaisi, tölvisi, sortaisi emmekä tappelisi. Erimielisyydet
osaisimme selvittää sivistyneesti keskustellen ja pääasiassa ilman käräjäoikeuksien
apua.
Miten tähän päästäisiin? Tietysti sillä, että nostetaan sosiaalinen osaaminen
kansallisen politiikkamme keskiöön. Suomessa on toteutettu ties mitä tietoyhteiskunta-,
innovaatio- ja kansanterveysohjelmia. Seuraavaksi on toteutettava sosiaalisen osaamisen
politiikkaohjelma, joka tavalla tai toisella läpäisee koko yhteiskunnan. Aloitetaan
päiväkodeista ja kouluista, joissa voidaan ryhtyä systemaattisesti opettamaan
väkivallatonta konfliktinratkaisua.
Sosiaalisesti taitava Suomi olisi niin huisi paikka asua, etteivät kaiken maailman
talouskriisitkään meitä juuri hetkauttaisi.