Kaikki tietävät, mitä ihmisiksi oleminen noin suurin piirtein tarkoittaa. Silti normaali suomalaiselämä on käytännössä usein kaikkea muuta.

Päiväkodissa ja koulussa kiusaamme toisiamme sukupolvesta toiseen. Jos olemme tilanteessa aikuisen roolissa, ynisemme vaivautuneina, että koska kiusaamista on aina ollut, sitä tulee aina olemaankin. Emme tee asialle varsinaisesti mitään, koska emme muka voi.

Työpaikalla jatkamme toistemme kiusaamista, ja perusteeksi kelpaa edelleen mikä tahansa. Aikuismaailmassa kiusaamistaitomme ovat päiväkotiajoista kehittyneet: osaamme lällätyksen ja tönimisen lisäksi myös panetella, juoruilla, halveksia, syrjiä ja savustaa.

Kotioloissa vallitsee sama meininki kuin aina tähänkin asti. Fyysistä ja psyykkistä perheväkivaltaa ei saada kitketyksi, koska se kuuluu kulttuuriimme. Se on sitä paitsi akan syytä, kun se ei ymmärtänyt tukkia turpaansa ajoissa.

Emme osaa olla ihmisiksi silloinkaan, kun emme ole suorastaan väkivaltaisia. Myös välinpitämättömyys on sosiaalista taitamattomuutta. Vanhusten, lasten ja nuorten jättäminen yksin ei ole osoitus erityisen korkealle kehittyneestä ihmisyydestä.

Perinteisesti osaamme olla tylyjä ja ällöjä myös niille ihmisille, joiden kanssa joudumme tekemisiin vain satunnaisesti. Kaupan kassaa on kiva jättää tervehtimättä, rautatieaseman ovi on hauska läimäyttää perässä tulevan naamalle, ravintolan tarjoilijalle ei ole mitään syytä sanoa kiitosta.

Samoin on ihanaa kehittää sosiaalista konfliktia siitä, että joku kehtaa ajella kainalokarvojaan kuntosalin suihkuhuoneessa, tupakoi väärässä paikassa tai on pysäköinyt autonsa typerästi.

Voin vain kuvitella, miten hyvin meillä menisi, jos osaisimme tehdä tämän kaiken jotenkin toisin. Emme kiusaisi, tölvisi, sortaisi emmekä tappelisi. Erimielisyydet osaisimme selvittää sivistyneesti keskustellen ja pääasiassa ilman käräjäoikeuksien apua.

Miten tähän päästäisiin? Tietysti sillä, että nostetaan sosiaalinen osaaminen kansallisen politiikkamme keskiöön. Suomessa on toteutettu ties mitä tietoyhteiskunta-, innovaatio- ja kansanterveysohjelmia. Seuraavaksi on toteutettava sosiaalisen osaamisen politiikkaohjelma, joka tavalla tai toisella läpäisee koko yhteiskunnan. Aloitetaan päiväkodeista ja kouluista, joissa voidaan ryhtyä systemaattisesti opettamaan väkivallatonta konfliktinratkaisua.