Palkansaajaliikkeen näkökulmasta on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten henkilöstöä alueellistamisasioissa kohdellaan. Miten sen asiantuntemus oman alansa asioissa otetaan huomioon. Tähän liittyy myös se, missä toimintaa on järkevintä harjoittaa. Erityisen ongelmalliseksi henkilöstön kannalta asia tulee silloin, kun jo olemassa olevia toimintoja halutaan poliittisin päätöksin siirtää paikkakunnalta toisella.

Ainakaan alun perin alueellistamisessa ei ole ollut tarkoitus siirtää jo olemassa olevia toimintoja pois pääkaupunkiseudulta, vaan lähtökohtana oli miettiä, voitaisiinko uusia toimintoja sijoittaa muualle kuin Helsingin seudulle. Tämä alkuperäinen ajatus näyttää viime aikoina tehtyjen alueellistamispäätösten valossa unohtuneen.

Nyt omaksuttu aggressiivisempi alueellistaminen on monesta syystä hankala. Asianomaisen viraston henkilöstön lisäksi ongelmasta pääsevät osallisiksi kaikki suomalaiset, koska niin sanotut pakkosiirrot rasittavat huomattavasti valtion taloutta. Kustannukset lisääntyvät, koska jopa useita vuosia kestävältä siirtymäajalta tulee muun muassa ylimääräisiä henkilöstö-, kiinteistö- ja matkakuluja.

Kaikki ongelmat eivät ole edes rahassa laskettavissa. Perheen – tai edes sinkun – siirtyminen toiselle paikkakunnalle ei onnistu käden käänteessä. Ongelmaksi voi tulla puolison työpaikka, lasten päivähoito- ja kouluasiat, asunnosta luopuminen ja uuden hankkiminen. Puhumattakaan alueellistettavan työntekijän työmotivaatiosta – huolimatta siitä muuttaako hän virastonsa mukana jonnekin vai jääkö hän pääkaupunkiseudulle.