Palkankorotuksia määriteltäessä ensimmäinen ongelma tuottavuuteen liittyen tulee siitä, minkä tason tuottavuus otetaan neuvottelujen pohjaksi. Käytetäänkö kansantalouden tuottavuutta, alakohtaista tuottavuutta vai yrityskohtaisia tuottavuuslukuja.

Eikä tämäkään vielä riitä. Alakohtaisesti, esimerkiksi teknologiateollisuudessa, tuottavuushaarukka voi olla varsin iso. Yhden yrityksen sisälläkin tuottavuudesta voidaan esittää hyvin erilaisia lukuja. Tuottavuususkovaisimmat haluaisivat antaa omat tuottavuusmittarit ja -normit jokaiselle työntekijälle.

Tulopoliittisia sopimuksia tehtäessä kansantalouden tuottavuus yhdessä inflaatio-odotuksen kanssa on määritellyt palkankorotuksen pohjan. Myös liittokohtaisella sopimuskierroksella kansantalouden tuottavuus on palkankorotuksia laskettaessa oikea taso. Näin muun muassa solidaarisen palkkapolitiikan toteutumisen näkökulmasta. Jos työehtosopimuksia tehtäessä mennään kovin hienojakoiseen tuottavuuden määrittelyyn, palkkaerot lähtevät voimakkaaseen kasvuun. Se ei ole SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen tavoite.

Jos tuottavuuden määrittely on yleisestikin ottaen hankalaa, vaikeusaste nousee potenssiin, kun yritetään alkaa mitata julkisen sektorin tuottavuutta. Tällaisiakin sormiharjoituksia on tehty, mutta varsin vaatimattomin tuloksin.

Miten voidaan laskea esimerkiksi vanginvartijan työn tuottavuutta? Mikä merkitys on vaikkapa sillä, miten yhteiskuntakelpoisena vanki laitoksesta vapautuu? Tai miten kunta-alalla määritellään sairaanhoitajan työn tuottavuus? Ja miten se mahdollisesti eroaa sairaala-apulaisen työn tuottavuudesta?