Kokosivun haastattelussa saman päivän Helsingin Sanomissa nuorsuomalaisten 1990-luvun keulahahmo, nykyinen Evan johtaja Risto E. J. Penttilä kertoo, ettei hän "keksi yhtään hyvää syytä, miksei Suomi liittyisi Natoon" ja siksi "Penttilän mielestä Nato-jäsenyys sopisi hyvin presidentti Tarja Halosen linjaan, jonka mukaan kansainvälisessä politiikassa pitää toimia yhdessä eikä yksin".

Vaatimukset kansanäänestyksestä saavat Penttilän kiihtymään:

"Joku merkitys pitää olla perustuslailla ja eduskunnallakin. Laissa sanotaan, että ulkopolitiikkaa johtavat pääministeri ja tasavallan presidentti yhdessä. Eivät he voi delegoida valtaa kansalle ja sanoa, että johtakaapas kansalaiset välillä ulkopolitiikkaa."

Kaksi päivää myöhemmin (HS 21/1) Ville Itälä ilmoittaa, että kokoomus vaatii tulevassa uudessa hallituksessa pääministerin lisäksi ulkoministerin salkkua:

"Yhden asian haluan kuitenkin tehdä nyt täysin selväksi: Kokoomus ei suostu tinkimään siitä mahdollisuudesta, että me suomalaiset voimme, jos katsomme sen tulevaisuudessa olevan kansallisen edun mukaista, tarvittaessa myös luopua liittoutumattomuudestamme."

Mistä on kysymys? Taustalla vaikuttaa ilmiselvästi hermostuminen siihen, ettei Naton kannatus tahdo Suomessa millään nousta. Valtaosa suomalaisista on sitkeästi liittoutumattomuuden kannalla, Natoon haluavien osuus on pitkään pysytellyt 25 prosentin tuntumassa. Tarkan, Penttilän ja Itälän puheista välittyy kuitenkin äkillisen paniikkimielialan tuntu, ne ikään kuin reagoivat johonkin tuoreeseen järkytykseen. Sellainen saattoi olla tämä:

"Demokratiassa uskottavan turvallisuuspolitiikan perusedellytys on, että sillä on kansan tuki. Nykyisellä politiikalla on, ja näin on oltava myös tulevaisuudessa."

Näin sanoi Tarja Halonen uudenvuoden puheessaan, ja tuo kohta pantiin tarkoin merkille ja uutisoitiin laajasti.

Toisin kuin Risto E. J. Penttilä määrittelee, ulkopolitiikkaa eivät johda "pääministeri ja presidentti yhdessä", vaan presidentti ja pääministeri yhdessä. Perustuslaki nimittäin sanoo, että "ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa hallituksen kanssa" eikä päinvastoin.

Ja kuten Penttilä tulee sanoneeksi, demokratiassa "valtaa ei voi delegoida kansalle" — koska kansa on vaaleilla delegoinut oman valtansa johtajilleen. Jos isoissa ja tärkeissä kysymyksissä johtajat kysyvät suoraan kansalta, he vain palauttavat valtansa väliaikaisesti sinne, mistä ovat sen saaneet. Tämän palautuksen ei tarvitse olla erillinen kansanäänestys (vaikka EU:hun liittymisen suhteen näin oli). Nato-kysymyksessä sellaiseksi muodostuu itsestään vuoden 2006 presidentinvaali.

Onko kansan jääräpäisyyden takana Kekkosen haamu? Voi olla myös niin päin, että suomalaiset ovat juuttuneet nykyisyyteen. YYA-sopimuksen kautta Suomi oli ainakin puolittain sotilasliitossa Neuvostoliiton kanssa — ja Kekkosen merkityksen voi nähdä niin päin, ettei tälle sodan luomalle pakkosuhteelle viime kädessä annettu periksi. Sotilaallisesti liittoutumaton Suomi on ollut vasta 12 vuotta. Jospa kansalaiset ajattelevat (kuten eversti evp ja valt.tri Pekka Visuri artikkelissaan Uutispäivä Demarissa 21/1), että tämä asetelma lopulta on Suomen kannalta turvallisin myös Venäjän suuntaan?