Sekä vuvuzela.

Se on afrikkalaisten esitaattojen kehittelemä yksinkertainen torvi, ehtaa perinnettä siis. Muovista tekaistuna se on huokea, säitä säikkymätön ja sopivan sopimaton vakavasti otettavaksi lyömäaseeksi.

Kun vaikkapa vain kahdeksankymmentä tuhatta vuvuzelaa tööttää kaukaisessa katsomossa, suomalaisen ruuduntuijottajankin olo on kuin olisi harhautunut brasilialaisen tappajamehiläisparven piiritykseen.

Herkkähermoisimmat televisioyhtiöt haeskelivat keinoja vaimentaa, leikata, nutistaa tai nitistää hyytävä hurina, mutta niitäkin löytyi, joiden mielestä vuvuzelan ääni on somaa eksoottista vaihtelua eurooppalaistyyliselle mahtimölinälle.

Heti ensimmäisten ottelupäivien jälkeen vuvuzeloja oli kuulemma tilattu netin kautta ainakin miljoona. Niin että perästä kuuluu. Suoranuottinen, vähistä tarpeista pakerrettava perinnesoitin valloittaa maailmaa.

Tässäpä tilaisuus, johon suomalaistenkin sietäisi tarrautua. Yksinkertaisia, oikein käsiteltynä pahaäänisiä perinnesoittimia meilläkin on osattu tehdä.

Tarkastelkaamme lyhykäisesti valikoimaa ja kunkin vempaimen mahdollisuuksia katsomokäytössä:

Pimpparauta tarjoaa monipuolista kilinää ja kalinaa, soveltuu hyvin rytmittämään kentällä kirmaavien askellusta. Todettu toimivaksi jo Härmän häissä.

Pajupilli on auttamatta kausituote, koska valmistus vaatii tuoreet raaka-aineet, ja sointi on hennohko niin että puhaltajia tarvitaan laumoittain, ennen kuin tehoa syntyy. Uhkana on myös, että isoa osaa aloittelevista pillisteistä kohtaa laulunlaatijan kohtalo: "...vaan en ääntä mä siihen saanut".

Tanutorvi on ilmeistä sukua vuvuzelalle, se vain kietaistaan tuohesta. Ääni on kirkkaampi, raikuvampi, jos sitä ylipäätään irtoaa. Koettelee palleaa ja poskia. On perinteisesti kerännyt paikalle nutipäistä nautakarjaa.

Pässinsarvi törähtelee komeasti sekin, mutta aihioista on pulaa, koska pässi ei mielellään luovu komistuksistaan.

Lampaanviulu soveltuu huonosti äänenpitoon, itsepuolustukseen ehkä.

Jouhikko on rokalla eli jousella kihnutettava klassikko, joka voittaa valituksen ja vaikerruksen tuskaisuudessa kevyesti saksalaisten kolmekymmenluvun iskelmien tsikoinerviolininkin. Itkemättä tai poistumatta sitä kykenee vain harva kuuntelemaan. Tekee mukavasti tilaa tungokseen.

Kansanomaisesta huuteluperinteestä löytyy helmiä siitäkin. Kautta vuosisatojen on huudeltu sekä karjaa pois metsästä että karhua pois karjasta. Maineikkaita huutajia maan eri puolilta ovat olleet sekä rantapiru että viitapiru, lopulla uraansa kolmisorminen seppä Veetu Kilhakkala Längelmäeltä että Auksuuni-Matti Luopioisista kevyesti doupattuna.

Jänisräikän englantilaiset ovat meiltä jo omaksuneet, joten sen tunnetuksi tekemiseen ei erityisempiä vientiponnisteluja kannata enää suunnata.

Sen sijaan olisi syytä selvittää mitä pikimmin, miten valjastaa katsomokäyttöön julkisuudessa useinkin mainittu ja ajoittain roimaa mekkalaa ja meteliä aikaansaava siltarumpu, hiukan mystinen perinnesoitin, jota tiettävästi on paukuteltu etenkin iltalypsyjen yhteydessä karjankutsujen jo vaiettua.

Simo Hämäläinen