Käynnistyneellä liittokierroksella hankalinta lienee kunta-alan sopimuspöydässä. Eduskuntavaalien alla etenkin poliitikot kävivät vilkasta keskustelua ja esittivät tiukkoja vaatimuksia muun muassa "hoitajien", "koulutettujen" ja "naisten" sekä monien muiden kunta-alan yksittäisten ryhmien palkankorotusten puolesta.

Suomesta tuskin löytyy ammattiryhmää, joka olisi tyytyväinen palkkaansa. Yhtä selvää on, ettei minkään ammattiryhmän palkkoja voi kerralla korottaa kovin paljon yli yleisen tason. Ja työmarkkinarealismia on sekin, ettei alan sisäisiä tai alojen välisiä palkkasuhteita pystytä helposti – ainakaan kertarysäyksellä – muuttamaan.

Yksi keino kaventaa eri alojen välisiä palkkaeroja on luoda alalle useamman vuoden palkkaohjelma, jolla jälkeenjääneisyyttä – miten se sitten aina määritelläänkin – yritetään kuroa umpeen. Mutta kun samanlaisia palkkaohjelmia alkaa olla jo lähes joka alalla, jää lopputulos väkisin vaatimattomaksi.

Vaalien jälkeen poliitikkojen hehkutus yhden tai muutaman ammattiryhmän palkkavaatimusten puolesta on onneksi laimentunut. Niin pitää ollakin, sillä suomalaisessa järjestelmässä työmarkkinajärjestöt päättävät palkankorotuksista – myös julkisella sektorilla.

Valtiovallan pitää nyt lupaustensa mukaisesti osoittaa riittävästi rahaa kuntasektorille, jotta alan palkkaongelmat saadaan kattavasti ratkaistua ja palkattua riittävä määrä henkilöstöä palveluihin. Ainakaan toistaiseksi hallitus ei ole tässä asiassa lunastanut vaalien alla antamiaan lupauksia.

Palkoista puhuttaessa itsestäänselvyytenä pitäisi olla, että kokopäivätyön ansioilla tulee toimeen. Näin ei kuitenkaan oikeassa elämässä ole. Hyvin monien ammattiryhmien kuukausipalkka esimerkiksi juuri kunta-alalla jää alle 2 000 ja jopa alle 1 700 euron.