Tämä linja sai 1950-luvun alussa nimen, se oli täystyöllisyyspolitiikkaa. Hyvinvointivaltioajatus sai tällaisen nimen. SAK:n johto kannatti valtion aktiivista panosta talouselämään niin, että suhdannevaihteluiden aiheuttama työttömyys olisi torjuttu. Poliittinen ohjelma oli hyvä ja selkeä, mutta se ei toteutunut. Siksi Suomen talous ja politiikka säilyivät epävakaina.

Poliittiset päättäjät, talouspoliittiset asiantuntijat ja etujärjestöt pitivät inflaatiota toisen maailmasodan jälkeen yhtenä Suomen talouspolitiikan vakavimmista ongelmista. Paasikiven, Pekkalan, Fagerholmin ja Kekkosen hallitukset koettivat vuorollaan katkaista nopean inflaatiokehityksen. Vuosien 1946 ja 1948–49 tilapäisistä menestyksistä huolimatta yritykset epäonnistuivat aina Kekkosen toiseen hallitukseen saakka. Kekkosen toisen ja kolmannen hallituksen vakautustoimet olivat kohtuullisen menestyksekkäät, mutta pysyvää siirtymistä vakaalle pohjalle ei tapahtunut.

Vakauttamisen yhteiskuntapoliittiset edellytykset olivat Suomessa aivan toiset kuin muissa Pohjoismaissa. Pienviljelijät olivat vielä 1950-luvulla väestön suurin ryhmä. Sivuansiot palkkatyöstä olivat heille tarpeen. Vahvat maanviljelijäsiivet vaikuttivat SDP:n, maalaisliiton, SKDL:n, kokoomuksen ja ruotsalaisen kansanpuolueen linjauksiin. Maalaisliiton, MTK:n ja eri puolueiden maataloussiipien vaikutusvalta tekivät maataloustuotteiden hinnoista yhden inflaation ylläpitäjän, kun maailmanmarkkinoilla nämä hinnat lähtivät jo laskuun.

Pohjoismaisesta näkökulmasta Maalaisliitto ja SKDL olivat voimakkaita puolueita, mutta SDP oli vaikutusvallaltaan, kannatukseltaan ja jäsenmäärältään heikko. Suomen työmarkkinajärjestöt saavuttivat vasta toisen maailmansodan jälkeen vahvan vaikutusvallan työmarkkinoilla ja yhteiskuntapolitiikassa laajemmin. Etujärjestökentän kolme suurta, SAK, STK ja MTK, olivat miltei tasavahvoja.

Vakauttaminen oli mahdollista, koska poliittiset ja yhteiskunnalliset voimasuhteet pakottivat tekemään keskenään kompromisseja. Talouspoliittinen keskustelu ja suunnittelu kuvasi sekä vakautushalujen aitoutta että pysyvän tulonjakokompromissin mahdottomuutta 1950-luvun Suomessa. Taloudellisen tasapainon palauttamiseksi tehdyt esitykset ja ratkaisut johtivat jatkuvasti siihen, että joku keskeinen väestöryhmä koki aiemmin saavutetun elintasonsa laskevan, ainakin suhteessa muihin väestöryhmiin.

Nopeasti vaihtuvat taloussuhdanteet toivat yhteiskunta-, puolue- ja hallituspolitiikkaan turbulenssia. Tasavahva poliittinen asetelma SDP:n ja maalaisliiton välillä hallituspolitiikassa sekä SDP:n ja SKDL:n välillä työväenliikkeessä saattoi vakiintua tämän taloudellisen epävakauden ansiosta. Toisaalta poliittinen asetelma, jossa SDP ja SKDL hylkivät toisiaan, vahvisti maalaisliiton sisä- ja ulkopoliittista asemaa.

Puoluepolitiikka tai etujärjestöjen toiminta eivät ole vain taloussuhdanteiden tai yhteiskuntarakenteiden heijastumaa. Puolueiden ja työmarkkinajärjestöjen tasavahvuus oli rakennetekijä, joka uusiintui vaaleissa ja työmarkkinatapahtumissa.

Talouspoliittisen suunnitteluneuvoston ohjelmaesitysten vaihteleva kohtalo hallituksessa ja eduskunnassa johti kompromissihalun kaventumiseen, koska usein joku puolue tai etujärjestö repi saavutetun kompromissin auki. Suomen tulonjakokamppailun kenttä oli nelikanta, jonka muodostivat valtiovalta, STK, MTK ja SAK.