Työttömiä on maassa edelleen
laskentatavasta riippuen
200 000250 000. Heistä peräti 190 000 kuuluu tutkijoiden mukaan vaikeasti
hoidettavaan työttömyyden kovaan ytimeen. Työllisyyden kasvu on pysähtynyt.
Irtisanomiset alkoivat teollisuudessa tupo-musteen vielä kuivuessa, ja alan etujärjestö
ennakoi tehdastyöpaikkojen supistuvan ensi syksyyn mennessä yli 10 000:lla. Kun myös
kaupassa ja palveluissa puhutaan jo hiljenevistä ajoista, voi myönteisen
työllisyyskehityksen ounastella katkeavan ennen pitkää julkisaloillakin.
Työllisyysnäkymät vetävät vakavaksi ja vaativat vakavaa käsittelyä myös
kiihtyvässä vaalidebatissa.
Niinpä väittely ja tilastokikkailu esimerkiksi sillä, onko Lipposen hallitus
puolittanut työttömyyden vai ei, on turhanaikaista, koska työttömiä on edelleen
hirveästi liikaa. Yhtään uutta työpaikkaa ei synny 1990-luvun alun tapahtumien
kaivelullakaan, vaikka sillä poliittista mynttiä yhä lyömään kykeneekin.
Tuloverojen ja työnantajien palkoista maksamien sivukulujen huojennuksen
työllisyyttä lisäävään vaikutukseen on myös suhtauduttava varauksin. Jo yksin se,
että alennuksia kannattavat äänekkäimmin suurituloisimpien edushenkilöt, panee
epäilemään.
Toki tuloveroalella työllisyys kohenee, mutta ei ollenkaan ratkaisevasti. Kun
nykyhallitus niisti tätä veroa miljarditolkulla 19972001, se tuotti tutkijoiden
mukaan vain 3 000 työpaikkaa vuotta kohti. Ongelmatonta ei ole leikata työnantajien
sotu-maksujakaan, koska mikään ei esimerkiksi takaa, että säästyvät rahat muuttuvat
työpaikoiksi.
Ennemminkin kuin hokea tyhjiä sloganeita, vaalipuhujien kannattaisi perehtyä
työllisyydestä viime päivinä ilmestyneisiin tutkimuksiin ja selvityksiin. Sellaisia
ovat mm. Sailaksen työllisyysryhmän väliraportti, työministeriön Työvoima
2020-raportti ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen tuore kirja Kriisistä nousuun.
Paitsi, että niissä nähdään hyvä kasvu ja vakaus keskeiseksi työllisyyden
säilyttäjäksi, ne kiinnittävät laajasti huomiota työttömyyden kovaan ytimeen. Kun
se tekee koko työttömyydestä yli kolme neljännestä, ei työllisyyspolitiikan
ykkösasiasta pitäisi epäselvyyttä olla.
Paljolti alikoulutetuista pitkäaikais- ja toistuvaistyöttömistä koostuvaan ytimeen
ei nykyinen ja tuskin tulevakaan talouskasvu juuri pure, vaan sen aseman parantaminen
vaatii monipuolista ohjelmaa, jossa mm. aktiivinen työllisyyspolitiikka mietitään ja
nostetaan kokonaan uudelle tasolle, kehitetään tehokkaampia koulutuskeinoja ja
lisätään kuntoutusta. Myös työllisyystuissa, suorissa tai verojen ja sotu-maksujen
kautta välillisissä, meillä olisi tarvetta ja varojakin siirtyä lähemmäksi muun
Euroopan käytäntöjä.