Vuonna 1947 otettiin ensimmäiset haparoivat askeleet ruotsinkielisen ay-lehden julkaisemiseksi. Alun kompastelu johtui ulkoisista olosuhteista, paljolti ay-liikkeen hajaannuksesta, mutta SAK:laisen perheen ruotsinkielisten jäsenten oman äänenkannattajan tarve tunnustettiin laajalti jo silloin, ja sen perustamista vaadittiin. Ruotsinkielisestä toiminnasta vastanneet aktiivit saivat kokea sen, kun ay-liike hajaannuksen jälkeen yhdistyi 1960-luvulla, mikä mahdollisti katseen suuntaamisen eteenpäin toiminnassa.

Lehti pääsi aloittamaan uudelleen jo vuonna 1971, sillä jäsenet vaativat sitä ja siksi ehdotuksesta oli helppo edetä itse päätökseen. Kuten SAK:n ruotsalaissihteeristön innokkaat jäsenet onnistuneesti tekivätkin.

Se että ay-liikkeen ruotsinkieliset jäsenet tarvitsevat oman viestintäkanavansa aivan samoin kuin suomenkielisillä jäsenillä on omat ay-lehtensä, on itsestään selvä lähtökohta. Se on perusoikeus, jota yksikään järkevästi ajatteleva ay-liikkeen päättäjä ei kyseenalaista. Se, että lehti nyt lähtee viidennelle vuosikymmenelleen, osoittaa, että juuri näin asia onkin.

Näppärintä Löntagaren-lehdessä on se, että se itse asiassa on juuri sitä mihin suomenkielisellä puolella on toistuvasti pyritty, nimittäin kaikkien liittojen ja jäsenten yhteinen ay-lehti. Löntagaren on yhteinen ja se on rikkautta. Se antaa lukijoille tilaisuuden perehtyä siihen, mitä muilla aloilla ajatellaan ja ollaan mieltä, millaisia ongelmia esiintyy ja miten niitä halutaan ratkaista. Ja tarjoaa samalla mahdollisuuden levittää tietoa oman alan asioista yli liittorajojen. Tämä lisää keskinäistä yhteisymmärrystä.

Ruotsinkielinen Suomi tarvitsee Löntagarenia. Tosiasiahan on, että Löntagaren on yksi harvoista, ellei jopa aivan ainoa suomenruotsalainen lehti, joka on kokonaan suomenruotsalaisen valtaeliitin määräysvallan ulkopuolella. Löntagaren ei saa tukea yhdeltäkään säätiöltä. Henkilötasollakaan ei ole riippumattomuutta kyseenalaistavia sidoksia. Löntagaren on suomenruotsalaisen palkansaajaväestön äänenkannattaja, joka voi noudattaa omaa linjaansa sivuille vilkuilematta.

Tässä voisi kuriositeettina kertoa, että kirjoitteluun on kyllä yritetty puuttua. Löntagaren tarttui joskus 1970-luvun loppupuolella ironisesti RKP:n kömpelöön yritykseen perustaa palkansaajadelegaatio. Seurauksena oli kiukkuinen kirje suomenruotsalaiselta valtapuolueelta. SAK:n johtoa käskettiin puuttumaan moiseen kirjoitteluun. Kirje herätti ansaittua hilpeyttä SAK.n käytävillä. Toimitus sai SAK:n silloiselta sihteeriltä Per-Erik Lundhilta tehtäväkseen laatia hänen nimissään kohteliaan mutta päättäväisen vastauksen: me emme ota vastaan ohjeita puoluetoimistoista. Hoidimme saamamme tehtävän mieluusti. RKP:n johtoa kehotettiin lyhyesti sanoen haistamaan paska. (Tosin vähän kohteliaammin sanakääntein.)

Tämän pikku välikohtauksen merkitystä ei tietenkään kannata liioitella, se kertoo vain siitä kuinka noihin aikoihin saattoi käydä. Mutta Löntagarenin aseman riippumattomuutta ja itsenäisyyttä ei voi liiaksi korostaa. Se tarjoaa tilaisuuden sellaiseen kriittiseen tarkasteluun ja kirjoitteluun, joka rikastuttaa jossain määrin sisäänpäin kääntynyttä suomenruotsalaista yhteisöä. Lukijoille pystytään tarjoamaan totutusta poikkeavia tapoja tarkastella ympäröivää maailmaa.

Löntagaren on monessa suhteessa sillanrakentaja. Sen asema ay-lehtenä takaa pääsyn monille ainutkertaisille areenoille. Ay-liikkeen laaja kansainvälinen toiminta avaa liikkeen lehdille ovia, jotka muuten pysyisivät tiukasti lukittuina. Löntagarenin tapauksessa erityisen suuri painoarvo on ay-liikkeen pohjoismaisella yhteistyöllä. SAK:n ruotsinkielinen lehti on pohjoismaisen ay-lehdistön keskuudessa tunnettu ja tunnustettu julkaisu. Jos joku Pohjolan ay-liikkeen lehtien toimittajista haluaa tarkistaa faktoja tai ottaa muuten yhteyttä suomalaiseen ay-liikkeeseen, hän soittaa usein Löntagarenin toimitukseen. Löntagarenin aktiivinen rooli pohjoismaisen ay-lehdistön yhteistyön kehittämisessä on ollut tässä iso tekijä.

Tässä yhteydessä onkin syytä korostaa voimakkaasti lehden roolia sillanrakentajana suomenkieliseen Suomeen. Löntagaren elää symbioottisessa suhteessa suomenkieliseen sisarlehteensä Palkkatyöläiseen – vaikka lehtien roolit poikkeavakin toisistaan, koska Löntagaren on luonteeltaan jäsenlehti ja Palkkatyöläinen on puolestaan suunnattu ay-aktiiveille. Yhteinen materiaali on yhtä lailla merkittävä asia. Se vie Löntagarenin toimittajia työpaikoille täysin suomenkielisille paikkakunnille, jolloin näiden paikkakuntien työntekijät saavat nähdä kuinka heidän sanomisiaan (ja kuviaan) julkaistaan myös ruotsiksi ay-lehdessä Suomessa. Palkkatyöläisen lukijoille tarjotaan reportaaseja ruotsinkielisillä seuduilla toimivista yrityksistä, missä työntekijät kamppailevat tismalleen samanlaisten ongelmien kanssa kuin hekin. Tätä voisi sanoa kulttuuriseksi kielikylvyksi, joka on todella kiinni tässä ajassa.

Se on osa sivistysrooliamme. Sivistystyö – kulttuurin, tiedon, avarakatseisuuden, suvaitsevuuden levittäminen – on aina kuulunut ay-toiminnan peruspilareihin. Ay-lehdillä on aina ollut tässä työssä aktiivinen rooli. Ne ovat olleet ja ovat edelleen luonteva ja suora väylä jäsenten ja järjestön välillä samoin kuin jäsenten kesken.

90-luvun vaikea talouskriisi keskeytti sivistystyön valitettavalla tavalla. Oli pakko säästää. Resurssit keskitettiin ydintehtäviin, toisin sanoen edunvalvontaan ja sopimustoimintaan. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta jos siitä on seurauksena hämmentynyt jäsenkunta, joka alkaa juosta erilaisten populististen virtausten perässä, asiasta pitäisi varmasti keskustella nyt jälkikäteen.

Löntagaren on joutunut toteuttamaan säästötoimia siinä kuin kaikki muutkin. Ei siinä mitään. Yksi sulka lehden hattuun kuitenkin siitä, että se on silti onnistunut kirjoittamaan kansantajuisesti ja leimallisen humanistisesti myös kulttuurista. Olkoon niin jatkossakin.

Kauan eläköön Löntagaren! oli tunnuksemme jo 20 vuotta sitten. Se kelpaa meille sellaisenaan vielä tänäänkin.