Kuukauden vaihteessa riehaantui Astaksi nimetty luonnonvoima, joka sorti petäjät pinoon ja reutoi kattoja irralleen.

Hirveää menoa.

Itsekin jouduin tämän kamalan daamin käsittelyyn, kesämökillä kesken saunan ja takkamakkaran uuvuttamien unien.

Järeän pihakoivun juuristo nosti ison mättään, ja runko rojahti vasten mökin päädyn räystästä niin että latvus levittäytyi katonharjan ylle.

Säikäyttihän se.

Helpolla siitä sentään selvittiin, huomasin kun aamulla kävin kiertelemässä. Lähitienoo oli kuin ankaran tykistökeskityksen jäljiltä. Karmivan sotaelokuvan siellä olisi saanut kuvattua ilman kummempia lavastuksia, kunhan jokusen savupommin olisi nakannut rydön sekaan.

Sitten ei kun tuumaamaan, mitäpä tehdä? Miten puun saisi pois?

Katkaista sitä ei voinut, muuten latvus olisi rojahtanut katolle niin että pelleistä olisi vääntynyt abstraktia taidetta ja tukirakenteet joutaneet takkaan. Vaijerilla ei kannattanut kiskoa, lenkki ei olisi pitänyt eikä tavallisen traktorin voima riittänyt.

Avuksi oli huhuiltava järeä harvesteri, tuollainen uutena ei paljon alle puolen miljoonan euron metsäkonehirmu.

Onneksi löytyi, vaikka kysyntää kuului riittäneen.

Tuli järeä lavettikuormuri ja toi hirmun lähimpään risteykseen. Motomies istahti harvesterin ohjaamoon, eikä auttanut kuin ihastella, millä taidolla ammattilainen homman hoiti.

Koneen koura tarrasi kiinni runkoon, alkoi varovasti vääntää ja kihnuttaa, haki uutta otetta, ja eikö vain koivunjärkäle lopulta suostunut vääntäytymään sivuun.

Johan helpotti. Ilman harvesterin voimia ja kuskin taitoja olisin luultavasti joutunut asustelemaan tulevat kesäni koivun siellä katveessa kunnes joku toinen hurja daami olisi rojauttanut rungon niskaan.

Tuli sitten jonkin kerran seurailtua siivosti sivusta, miten metsäkoneet niillä seuduin selvittelivät myrskyn rojauttamia rytöjä, joihin moottorisahamiestä ei kaikkien konkeloiden sekaan olisi mielellään usuttanut.

Kahdessa vuorossa, aamuvarhaisesta iltamyöhään painettiin, ja ryteikkö siivoutui siisteiksi pinoiksi.

Muutaman puun olen itsekin vuosien varrella kaatanut sen verran vaihtelevalla menestyksellä, että olen ymmärtänyt metsurin työt rankaksi taitolajiksi.

Motomieheltä on ruumiillinen riehunta jäänyt vähän vähemmäksi eikä paita ehkä kastu, mutta taitoa tarvitaan ja paljon sittenkin, herkkyyttä hyppysiin ja vikkelää ymmärrystä.

Tulipahan kurillaan tuumatuksi sellaistakin, että olisiko tuossa peräti uusi toiveammatti vallankin sellaiselle nuorelle, joka tykkää räplätä pelikonsolia päivät pitkät niin ettei oikein nukkumaankaan joutaisi.