Pohjoismaisen yhteiskunnan suuri lupaus lähtee siitä, että mitä tärkeämpi inhimillinen tarve on uhattuna ja mitä heikompi yksilö itse on, sitä selkeämmin julkisen vallan velvollisuus on järjestää toimeentulo ja puuttua asioihin. Se voi olla työllistämistä, sosiaaliturvaa tai palveluja. Tavoitteena pitäisi aina olla, että yksilö saa oman elämänsä haltuunsa mahdollisimman laajasti.

Sosiaaliturvaan ja muuhunkin yhteiskunnan toimintaan on rakennettu erilaisia mekanismeja, joilla pyritään auttamaan jossakin suhteessa avutonta henkilöä. Vammaisuus ei ole avuttomuutta mutta usein vammaisuus merkitsee avun tarvetta jossakin suhteessa. Vammaispalvelujen tavoitteena on saada vammainen mahdollisimman yhdenvertaiseen asemaan vammattoman kanssa.

Avun ja tuen tarvetta voi olla muillakin kuin vammaisilla. Sekään ei merkitse avuttomuutta kuin vaikeimmissa tilanteissa. Yhteiskunta tarjoaa oikeusapua tai ylivelkaisen asioita voidaan selvitellä. Koulussa opetusta tehostetaan tarvittaessa erilaisin toimenpitein tukiopetuksesta henkilökohtaiseen avustajaan. Hyvä niin.

Yhteiskunnassa on trendejä, jotka lisäävät avuttoman vaikeuksia selviytyä. Jos yksityisen toimeenpanemaan hoivapalveluun ei sovelleta julkisen vallan sääntöjä, ajaudutaan helposti ongelmiin. Palveluasumista vanhus saattaa saada kunnan maksuosoituksella, jolloin sovelletaan kunnallisia säännöksiä. Sama vanhus saattaa maksaa ateriapalvelut yksityisesti omasta pussistaan. Tällöin onkin voimassa toiset säännöt.

Elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiä riitoja ratkotaan kuluttajavalituslautakunnassa maksutta, tosin vain suositusluontoista. Kuluttajansuojan ongelmana on se, että sitä annetaan keskivertokuluttajalle. Avuton ei ole keskivertokuluttaja.

Avuttomuus on yksilön suorituskyvyn ja ympäristön vaatimusten välinen ristiriita. Viranomaisille ja elinkeinonharjoittajille asetetaan erilaisia neuvontavelvoitteita mutta neuvonta saattaa siirtää vastuuta kuluttajalle – onhan hänelle annettu neuvontaa. Eri asia on, onko neuvot ymmärretty. Osa avuttomista on niin avuttomia, etteivät löydä edes neuvontapalvelujen ääreen.

Pentti Arajärveä voi luonnehtia tavallisten ihmisten oikeuksien puolustajaksi. Vuosien varrella hän on ollut useammankin koulutuksellisia tai sosiaalisia oikeuksia koskevan selvityksen tekijänä. 1980-luvulta vuosituhannen taitteeseen hänen työskenteli eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnassa aluksi sihteerinä ja myöhemmin valiokuntaneuvoksena.

Arajärven suurena huolenaiheena on nyt politiikan suunta. Yksityistäminen ja kaupallistaminen vaikeuttavat avuttomien ihmisten elämää. Esimerkiksi hyvältä kuulostavat palvelusetelit voivat hänen mukaansa pahimmillaan olla iso ongelma.

– Tätä on vaikea sanoa ääneen, mutta yksilön valinnanvapauden tolkuton korostaminen yhteisen vastuun kustannuksella johtaa siihen, että heikot jäävät jalkoihin.

Varsin kiinnostavaa mieltä Arajärvi on vuoden lopulla jättäneen Sata-komitean työstä.

– Se sai enemmän aikaan kuin odotin. Tein 1990-luvun lopulla samankaltaista työtä toimeentuloturvan selvitysmiehenä. Silloin totesin, että meidän järjestelmämme on oikeudenmukainen myöntäessään tukea elämäntilanteiden perusteella. Tasosta tietysti voidaan aina keskustella ja onhan järjestelmä monimutkainen, mutta kuitenkin aika kustannustehokas, arvioi Pentti Arajärvi.