Sopivan keskustelualustan tulevaisuudelle ovat antaneet muun muassa SAK:n uuden puheenjohtajan valinta ja sekä koko järjestön tulevaisuutta luotaava Tulevaisuushanke, jolla halutaan katsoa jonkunkin verran pidemmälle kuin vain seuraavan edustajakokouskauden viisivuotisjaksoon.

Usein esitetty näkemys SAK:n tulevaisuudesta on ollut se, että keskusjärjestön merkitys, arvo- ja vaikutusvalta, olisi laskussa. Tätä on perusteltu muun muassa "tupoja ei enää tehdä" -hokemalla sekä ammattiliittojen yhdentymiskehityksellä (JHL, PAM, TEAM). En oikein allekirjoita kumpaakaan perustelua. Omaa näkemystä on kuitenkin syytä perustella.

Uskon, että tupo – millä nimellä laajemmin koordinoitua sopimusmallia sitten halutaankaan jatkossa kutsua – palaa vielä työmarkkinoiden työkalupakkiin. Koordinoinnin tarpeen ovat tunnustaneet niin SAK, STTK, Akava, valtiovalta kuin myös työnantajat – joskin jälkimmäisen näkemys koordinoinnista on hieman muista poikkeava.

Yhtä kaikki koordinaatio-sana on aika pitkälle korvannut tupo-sanan. Kun ennen haettiin miehissä ja naisissa tupoa, nyt samalla joukolla etsitään koordinaatiota. Parhaimmillaan lopputulos ei välttämättä ole täysin toisenlainen, vaikka termistöä on ajanmukaistettu.

Hyvänä kehityksenä on pidettävä sitä, että ammattiliitoista tulee yhdistymisten kautta entistä vahvempia. Mielestäni hyvä kysymys on kuitenkin se, onko kyse nollasummapelistä, kun tarkastellaan liittojen ja keskusjärjestön välistä suhdetta. Eikö ammattiyhdistysliikkeen parhaimpiin periaatteisiin kuulu se, että kun yksi osa siitä vahvistuu, koko liike vahvistuu.

Kyse on siis siitä, miten koko SAK:laisen perheen – jäsenet, ammattiosastot, paikallis- ja alueorganisaatiot, ammattiliitto, keskusjärjestö – voimaa käytetään nyt ja tulevaisuudessa jäsenten edunvalvonnan parhaaksi.