Jo nyt voimassa oleva liittokierros osoitti, kuinka vaikeaa tupoa hajautetummalla mallilla on tavoitella kansantalouden ja palkansaajien ostovoiman myönteistä kehitystä. Onkin täysin ristiriitaista kuunnella työnantajien marmatusta liian korkeista nimelliskorotuksista, kun samaan aikaan työnantajat eivät ole valmiita sellaiseen sopimusmuotoon, joka ainakin aikaisempien tulosten ja tämänhetkisenkin todennäköisyyden perusteella toisi paremman lopputuloksen kaikkien osapuolten kannalta.

On vaikea arvioida, kuinka laajaa kannatusta EK:n valitsema sopimuspolitiikka järjestön sisällä nauttii. Tietenkin ulospäin vannotaan yksituumaisuutta, ja se tietenkin on viisasta, kun vastuussa olevat ovat järjestön linjasta päättäneet. Luulisi EK:n sisällä kuitenkin olevan paljon todistusaineistoa laajempien sopimusratkaisujen tuloksellisuudesta. Kaikkea ei voi kuitata sillä, että maailma on muuttunut muun muassa globalisaation myötä.

Väkisin mieleen tulee ajatus, että EK tukijoineen on päättänyt hajauttaa suomalaisen hyvin toimineen työmarkkinasopimusjärjestelmän vaikka sitten kovallakin hinnalla. Selväähän on, ettei hajautettu malli tule työnantajille ainakaan halvemmaksi kuin maltilliseksi tiedetyt tulopoliittiset ratkaisut. EK:n linjaus onkin nähtävä ideologisena ristiretkenä enemmän kuin todellisena haluna saada työnantajien ja yrittäjien näkökulmasta edullisia työehtosopimuksia.

Entä mitä maksavat niin yrityksille kuin koko yhteiskunnalle odotettavissa olevat työmarkkinalevottomuudet, jotka eivät ainakaan ole vähenemään päin, jos sopimusjärjestelmää hajautetaan. Tämänkin laskun EK on valmis maksamaan – ja myös muilla maksattamaan.