Ensimmäisiä aselajeja, joita sotataito kehitti, olikin soittokunta. Kahden kesken kyllä saatettiin mätkiä vailla säestystä, mutta heti jos rettelöön ryhtyi taajempi joukkio, tarvittiin erilaisia luupillejä, pukinsarvia, tanutorvia, symbaaleja sekä okariinoja astuntaa jouduttamaan.

Sellon tai vibrafonin käyttö jäi väkisinkin vähäisemmäksi, koska hurmekenttien akustiikka oli onneton. Kun lisäksi oli vaikea ennustaa, mikä olisi orkesterin kokoonpano temmellyksen myöhemmissä vaiheissa, herkimmästä nyanssoinnista luovuttiin suosiolla ja keskityttiin rehvakkaaseen rummun päristelyyn ja raakaan messingin tuuttaamiseen.

Soitantoakin vanhempaa perua joukkuehengen nostatukseen ja vastapuolen kauhistuttamiseen on kuitenkin sotahuutojen yleinen päästeleminen. Mitä hirveämmän rääkäisyn ryntäävä joukko sai aikaan, sitä parempi.

Veret hyydyttävään parkaisuun pystyvät urhot olivat aikansa kuuluisuuksia. Syvästi ihailtu oli esimerkiksi viikinki Thore Laajakeuhko, joka kykeni vihollislaivaston lähestyessä niin järkyttävään mylvintään, että Stavangervuonon kristallinkirkas vesi värjäytyi hetkessä umpiruskeaksi.

Erään joka puolella maailmaa puuhaavan jättiyhtiön ylimmäisen pomon väitetään sanoneen, että kun oikein isoista eduista otellaan, liike-elämä on "sotaa ilman aseita". Kun näin on, niin kaikki keinot ovat tarpeen, ja totta kai myös musiikki on otettu avuksi.

Talouden uusissa mahtimaissa jokaisella menestyvällä yrityksellä tulee ilman muuta olla "corporative anthem" siinä kuin suomalaisella jalkapallo- tai jääkiekkoseuralla oma kannatushumppansa. Tämä tunnushymni laulaa luikautetaan yhteisissä aamunavauksissa, ja päälle paukutellaan vala, joka velvoittaa pusertamaan viimeisenkin hikipisaran ja tolkun häivän, jotta voitto olisi meidän. (Tai siis heidän.)

Vielä kauhea karjaisu, ja ei kun kipin kapin tulosta tekemään.

Tämä tästä vielä puuttui!

Monellako suomalaisella yrityksellä on jo oma kannustuslaulu?

Mikä on tämän vajavaisuuden vaikutus maamme kilpailukykyyn globaaleilla markkinoilla?

Tässäpä siis aitoa musiikkitaiteen ja elinkeinoelämän kosketuspintaa uuden Aalto-yliopiston tarpeisiin! Ei kun säveltäjät säveltämään, lehtorit valmentamaan toimivaa johtoa esilaulantaan, kirjallisuustietäjät hakemaan sattuvia sanoituksia.

Luovuuden puuskia odotellessa voisi pika-avuksi käyttää jo olemassa olevia tuotoksia sopivaisuuden rajoissa sovitettuina. Puupulaa huokaileville metsäyhtiöille ehkä kelpaisi lohdullinen "Vielä niitä honkia humisee tuolla Suomen sydänmailla", Fortumille Katri-Helenan iki-ihana "Tuulesta temmaten rahnansa saako ken", Sampo-pankille "Kyllä minä maksan sen nikkelimarkan, jonka minä olen sulta lainannut, vaan millä sinä maksat ne surut ja murheet, jotka olet minulle sä tuottanut".