Kunnissa päätetään muun muassa miten kuntalaisten terveyspalvelut, lasten päivähoitopalvelut ja vanhushuoltopalvelut järjestetään. Lyhyesti sanoen kunta voi päättää kaikista palveluihin liittyvistä asioista; niiden tuottamistavasta, laadusta, määrästä, palvelumaksuista ja niin edelleen. Toki lait ja vastaavat säännökset antavat tietyt minimit ja tavoitteet kunnille, mutta varsin paljon päätettävää kuntatasolle jää.

Kunnallinen itsehallinto ei siis ole tänäkään päivänä kuollut kirjain. Ei vaikka kunta- ja palvelurakenneuudistus tai Sipoon ja Helsingin välisen rajan siirtäminen jälkimmäisen eduksi eivät ehkä kunnallista autonomiaa ole vahvistaneetkaan. Lisäksi aitoa kunnallista itsemääräämisoikeutta heikentää monien kuntien kireä talous.

Talouden tärkeyden takia verotus on kaikkien vaalien kestopuheenaihe. Sekä valtakunnallisia että kunnallisia päättäjiä on viime vuosina puhuttanut valtion perimän ja kuntien perimän veron suhde. Tilanne on kehittynyt niin, että ansiotuloverotuksen alentamisen vuoksi kunnat ovat joutuneet nostamaan omaa veroprosenttiaan.

Tilannetta ei yhtään paranna se, että korkeinta kunnallisveroprosenttia joutuvat ylläpitämään kaikista köyhimmät kunnat. Ne, jotka kärsivät muuttotappiosta, työttömyydestä, teollisuuden rakennemuutoksesta, väestön ikääntymisestä tai vaikkapa pitkistä välimatkoista.