Kun ympäriltä alkaa kuulua hampaiden narskunaa ja närkästynyttä tuhinaa, kannattaa korottaa ääntään ja perustella: monilla työpaikoilla elämä on ihan kelvollista, pomot järjissään, työtehtävät asiallisia, palkkaa tulee, sairastaa saa työnantajan ajalla, koulutukseen pääsee, kuntosalilippuja tyrkytetään. Useat pätkä- ja silpputyöläisetkin kokevat elämänsä kokonaisuuden ihan kivaksi – ja aika moni työllistyy ennen pitkää vakituisesti.

Ennen kuin nyrkki heilahtaa, kannattaa kiirehtiä sanomaan, että maan talous kasvaa, vienti vetää, asuntolainojen maksaminen onnistuu ja työttöminä on vain kuusi prosenttia työvoimasta. Veren tursutessa nenästä voi vielä täydentää, että itse asiassa työntekokin on mitä mukavin tapa elää elämäänsä ja viettää aikaa.

Työelämästä ei nykyään saa puhua mitään hyvää – ellei halua leimautua autuaaksi sekopääksi tai riistäjätyönantajan kätyriksi. Onhan virallinen totuus se, että työelämä kurjistuu kurjistumistaan, työnantajat käyvät koko ajan ahneemmiksi, kiire puristaa mehut ja työn ilo katoaa anekdootiksi historiankirjoihin. Muuta totuutta Suomen julkiseen keskusteluun ei tällä erää mahdu.

Ainoiden totuuksien luvatussa maassa julkinen keskustelu on vaivatonta, kun kaikkien mielipiteet tiedetään jo ennakolta. Ainoassa totuudessa on vain yksi huono puoli: se ei yleensä pidä paikkaansa.

Entä, jos suomalaisen työelämän kurjistumisesta loihdittu saaga on totta vain osittain - ehkä 30-prosenttisesti, ehkä vain 10-prosenttisesti? Huolella rakennettu perustyytymättömyyteni järkkyy jo pelkästä ajatuksesta.

"Työelämä muuttui mukavaksi heti, kun lakkasin odottamasta siltä liikoja", sanoi muuan ystäväni taannoin.

"En enää kuvitellut, että työpaikka täyttäisi kaikki toiveeni tai jotenkin edistäisi kehitystäni ammatissa. En odottanut sitäkään, että pomo muuttuisi fiksummaksi tai työkaverit ripeämmiksi", ystävä sanoi.

Annoit siis jollain tapaa periksi, ehdotin. "En suinkaan. Mutta ajattelin, että kamoon hei, tämähän on vain työpaikka", ystävä vastasi.

Uskon, että osasyy suomalaiseen työtyytymättömyyteen piilee liian suurissa odotuksissa. Työnantajalta odotetaan kannustusta, arvostusta ja tukea myötä- ja vastoinkäymisissä. Työyhteisön taas pitäisi tyydyttää emotionaaliset tarpeet ja antaa jokaiselle jäsenelleen turvaa, itsekunnioitusta ja omanarvontuntoa. Pomona pitäisi mieluiten olla messias: viisas, oikeamielinen ja erehtymätön.

Kun työnantaja sitten möläyttää olevansa kiinnostunut vain työpanosten ostamisesta, ollaan ymmärrettävästi loukkaantuneita.